Poseidon (2006)

Uuden vuoden aatto. Loistoristeilijä Poseidon taittaa matkaansa leppoisissa tunnelmissa. Mukana on juhlakansaa 2000 ihmisen verran ja siihen miehistö vielä päälle. Vuosi saadaan vaihdettua, mutta sitten musiikki loppuu kuin seinään: Jättiläismäinen hyökyaalto ilmestyy avomerellä kuin tyhjästä ja keikauttaa Poseidonin katolleen. Eloonjääneet aloittavat epätoivoisen kamppailun kohti ulkoilmaa tietäen, että pelastusjoukot ovat vielä kaukana.

Wolfgang Petersen on mies paikallaan kun etsitään ohjaajaa meriaiheiselle elokuvalle. Aina vain parempi jos siihen liittyy hivenen katastrofia. Ilmeisesti meriaiheiset teemat oli koluttu loppuun kun Paul Gallicon kirjaan perustuva, vuonna 1972 alun perin filmattu the Poseidon Adventure kelpasi kierrätettäväksi. Meritragediahan on aina vedonnut maksavaan yleisöön, kestäen jopa Titanicin hömpötykset. Täytyisihän konseptin toimia nytkin. 150 miljoonaa dollaria tuottajiensa rahaa kastelleen Poseidonin varaan laskettiin todella paljon ja sen piti olla hailean elokuvakesän pelastusköysi. Lippuluukuilla oli kuitenkin kylmää. Syykin on selvä: Poseidonissa mennään asiaan lähes alkutekstien jälkeen ja osin mielenkiintoisetkin ihmiskohtalot saavat jäädä sivuun kun tsiljoona litraa merivettä syöksyy käytäville. Mistä ja miksi aalto tulee on täysin epäolennaista. Se vain tulee. Sitten räpiköidään.

Poseidon (2006 Yhdysvallat) on kaiken muun ihmeellisyyden lisäksi täynnä karmeita lapsuksia. Niitä on ihan mukava laskea aikansa kuluksi. Jos nyt unohdetaan käsikirjoituksen puute niin lavastus on todella paksua soopaa, varsinkin kun pitää mielessä, että laiva on ylösalaisin suurimman osan ajasta! Suuresti arvostamani kuvaaja John Seale (Harry Potter ja viisasten kivi) ei hänkään löydä hätkähdyttäviä kuvakulmia sitten millään. Harmi, sillä tästä olisi voinut repiä irti muutakin kuin tanssisalin pianokohtauksen. Mitä tulee sitten niihin ”huikeisiin” tehosteisiin, niin hoh hoijaa. Grafiikkavelhot ovat taas kerran unohtaneet, miten tehdään aidon näköistä vettä. Petersenin edellisessä kalastusfilmissä (Meren raivo) pärskeet olivat huomattavasti realistisempia. Nyt suuri valkokangas on liian armoton näyttämö. Laiva onneksi saadaan kumoon vähintäänkin näyttävästi. Ilman sitä Poseidon olisi ollut suurempi pettymys.

Näyttelijöihin tämä meriseikkailu ei karahda. Kurt Russell (3000 Miles to Graceland) on oma itsensä perheenisänä, Kevin Dillon ärmyilee totutusti ja Emmy Rossumkaan ei (onneksi) tällä kertaa laula. Parhaimmassa vedossa on kuitenkin Richard Dreyfuss, joka ottaa kaiken irti homppeliroolistaan. Tottakai mukaan on mahdutettu myös pakollinen merihädässä oleva äiti-poika yhdistelmä (Jacinda Barrert ja Jimmy Bennett).