Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta - Pulp Fiction (1994)

Tarantino nousi videovuokraamon kassalta merkittäväksi elokuvantekijäksi vuonna 1992 debyytti-elokuvallaan Reservoir Dogs, joka oli tyyliltään hyvin kylmä ja väkivaltainen. Verkkaisesti elokuvia ohjaava Tarantino onkin aina panostanut enemmän laatuun kuin määrään, ja Pulp Fiction- tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction, 1994 USA) varmistikin Tarantinon paikan Hollywoodin kuumassa auringossa vasta paria vuotta myöhemmin.

Pulp Fiction on elokuvana varsinainen palapeli, joka aukeaa harvalle kokonaisuutena ensimmäisellä tai edes toisella katsomiskerralla. Siinä ei ole yhtenäistä "punaista lankaa", jota katsoja voisi seurata, vaan se hyppii hetkittäin seuraamaan eri ihmisiä eri tilainteissa. Päähuomion elokuvassa saa kaksikko Vincent Vega ja Jules Winnfield (John Travolta ja Samuel L. Jackson erinomaisissa rooleissaan), jotka tarinansa alussa ovat lähdössä perimään hämäräperäisen pomonsa (Ving Rhames, Bringing out the Dead, Mission Impossible I & II) omaisuutta takaisin eräiltä pikkurikollisilta. Heidän matka on loppujen lopulta melkoisen pitkä ja siihen sattuu enemmän kuin yksi yllättävä käänne. Toinen elokuvan tärkeä osa kuuluu Butch Coolidgelle (Bruce Willis, Die Hard, Armageddon), joka on uransa loppuaan harkitseva nyrkkeilijä. Näiden kahden osapuolen väliin mahtuukin sitten suuri määrä toinen toistaan kummallisempia hahmoja, joilla kaikilla on oma merkityksensä tarinan kannalta.

Pulp Fiction on tosiaan elokuva, jonka saa ainakin ensimmäisellä kerralla katsoa kieli keskellä suuta, sillä tilanteet ja henkilöhahmot vaihtuvat sillä vauhdilla, että hitaammat tuskin pysyvät mukana. Se ei kuitenkaan tee elokuvasta sekavaa vaan enemmänkin nopeatempoisen: kun Tarantino kertoo yhtä tarinaa, samaan aikaan toisaalla tapahtuu jotain muuta yhtä tärkeää, ja sinne siirrytäänkin seuraavaksi. Kun Pulp Fictionin on katsonut kerran ja saanut kiinni juonipuolesta, se kannattaa katsoa toisen kerran, jolloin pääsee nautiskelemaan Tarantinon ainutlaatuisesta dialogista: turha kaunopuheisuus on hävitetty ja sen sijan ovat ottaneet pääasiallisesti sanat "motherfucker", "fuck" ja "shit". Dialogin nerokkuus on tällä kertaa sen luontevuudessa ja sujuvuudessa. Päähenkilöt saavat katsojan viihtymään sohvallaan läpi elokuvan puhumalla pääasiallisesti täysin triviaaleista ja arkipäiväisistä asioista. Kaksi ja puoli tuntia pitkältä elokuvalta se ei ole aivan pieni saavutus.

Dialogin perille toimittamisessa onnistuvat hienosti myös näyttelijät. Travolta ja Jackson ovat täysin omissa elementeissään hämärämiehinä, jotka eivät turhaan työstään stressaannu. Bruce Willis tekee puolestaan oman uransa parhaimpia suorituksia, vaikka hän on tälläkin kertaa pitkälti omien maneeriensa vankina. Hieman pienemmissä rooleissa Uma Thurman (The Avengers, Vatel), Tim Roth (Reservoir Dogs) ja Harvey Keitel (Reservoir Dogs, Copland) antavat onnistuneesti tukea päähenkilöille. Itse Tarantinokin tekee pienen roolin Jimmy-nimisenä miehenä, joka auttaa Vincentiä ja Julesia siivoamaan heidän autonsa.

"Vincent: And you know what they call a... a... a Quarter Pounder with Cheese in Paris?" "Jules: They don't call it a Quarter Pounder with cheese?"

"Vincent: No man, they got the metric system. They wouldn't know what the fuck a Quarter Pounder is." "Jules: Then what do they call it?"

"Vincent: They call it a "Royale" with cheese." "Jules: A "Royale" with cheese! What do they call a Big Mac?"

"Vincent: A Big Mac's a Big Mac, but they call it "le Big-Mac"." "Jules: "Le Big-Mac"! Ha ha ha ha! What do they call a Whopper?"

"Vincent: I dunno, I didn't go into Burger King."

Turhaan ei sanota, että Pulp Fiction on yksi 90-luvun merkittävimmistä elokuvista. Se on poikinut jälkeensä kokonaisen tyylisuunnan, joka on mielestäni ollut varsinkin briteissä hyvin vahvasti esillä. Suurin osa Tarantinon tyyliä imitoineet elokuvantekijät ovat lähinnä nolanneet itsensä (ainakin Amerikan puolella), sillä Tarantinon tyyliä ei oikeastaan ole mahdollista kopioda, koska sen peruselementit ovat peräisin Tarantinon omasta hullunkurisesta tavasta jäsentää maailmaa ympärillään. Tämä näkyi jälleen hänen seuraavassa elokuvassaan Jackie Brown (1996), ja toivottavasti samaa herkkua tarjoillaan meille ensi vuoden puolella, kun Tarantinon neljäs ohjaus/kirjoitustyö Kill Bill rantautuu Suomeen.