Fisher King - The Fisher King (1991)

Lähinnä Monty Python-sarjoissa ja elokuvissa kannuksensa ansainnut moniosaaja Terry Gilliam ponkaisi maailman maineeseen vuonna 1991 elokuvallaan Fisher King (Fisher King, 1991 USA). Maailman maineeseen noussut ohjaaja ei kuitenkaan ole menestyksen myötä muuttunut yhtään sen tuotteliaammaksi ohjauksen saralla, sillä Fisher Kingin jälkeen hän on vaivautunut ohjaamaan vain kaksi elokuvaa; sekavan, mutta kiehtovan sci-fi-seikkailun 12 Apinaa (1995) ja sekavan ja ärsyttävän Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998).

Gilliamin persoonallinen tyyli tehdä elokuvia syntyi jo 80-luvun alkupuolella, ja on jatkunut tähän päivään asti. Hänen visuaaliset kikkailunsa ja toisten mielestä häiritsevän sekavat rytmitykset antavat eloa ja erilaisuutta hänen töihinsä, tässäkin elokuvassa on siitä loistava esimerkki, kun juna-asemallinen ihmisiä alkaa tanssimaan valssia New Yorkin juna-asemalla. Niistä hän on tullut kuuluisaksikin. Siksi onkin hassua, että hänen paras elokuvansa The Fisher King on myös hänen kesyin tekele. Vaikka tämäkään elokuva ei ole keskiverto TV:n tuijottajalle välttämättä kovin helposti avautuva, sen tyyli on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi kuin muiden Gilliamin elokuvien. Tämä on stereotyyppi elokuvasta, joka jakaa katsojat kahteen leiriin: toiset rakastavat sitä, toiset inhoavat. Väliinputoajia tulee harvoin vastaan.

Jack (Jeff Bridges, Big Lebowski, Kandidaatti) oli ennen suosittu tiskijukka. Hän ansaitsi paljon rahaa, hänellä oli varaa olla koppava ja sanoa kenelle tahansa mitä tahansa ja joka ilta "hän saa vapaasti valita teinitytön ketä naida limusiinissaan". Mutta mitä korkeammalla lennetään, sitä kovempaa tiputaan: muutaman vuoden päästä Jack on menettänyt kaiken, koska eräs hänen radio-ohjelmansa kuuntelijoista otti hänen neuvonsa hieman liian kirjaimellisesti ja alkoi riehumaan haulikon kanssa. Nyt hän potee syyllisyyttä, juo liikaa ja asuu videovuokraamon yläkerrassa uuden tyttöystävänsä Annen (Mercedes Ruehl) kanssa. Toisaalla New Yorkissa asuu toinen mies, Parry (Robin Williams, Patch Adams, Jumanji), joka myös etsii pelastusta menneisyydeltään, mutta on tietämättään valinnut hieman erilaisemman tavan: hän on vajonnut hulluuteen ja asuu nyt kodittomana New Yorkin kaduilla jahdaten olematonta (?) pyhää Graalin maljaa ja unelmoi hassusta elämänsä naisesta (Amanda Plummer, Pulp Fiction), joka työskentelee läheisessä kirjakustantamossa.

Eräänä synkkääkin synkempänä yönä näiden kahden miehen polut kohtaavat. Molemmat löytävät toisistaan jotain, minkä uskovat olevan avain heidän omaan pelastukseensa. Tästä alkaakin ystävyys, joka opettaa heille molemmille jotain elämästä, ystävyydestä, rakkaudesta ja anteeksiannosta.

Gilliam aloittaa rauhallisesti ja maalailee runsaasti unenomaisia kohtauksia läpi elokuvan, joissa useissa on mukana liekkejä sylkevä punainen ratsastaja, joka symbolisoi Parryn tukahdutettuja muistoja kuolleesta vaimostaan. Ensimmäisen tunnin ajan Gilliam onnistuu pitämään kerronnan rytmin hyvin koossa, mutta loppu puolella joudutaan jälleen ikävä kyllä kiirehtimään hieman liikaa. Ei sinänsä mikään ihme, sillä tarinaan on tungettu enemmän kuin runsaasti dramaattisia aineksia: Parryn pakkomielle pyhää Graalia kohtaan, ja hänen ongelmallinen, mutta koskettava suhde Amanda Plummerin hahmon kanssa, Jackin taistelu menneisyytensä, syyllisyytensä ja naisystävänsä kanssa. Tähän kun vielä lisätään Jackin ja Parryn ystävyys ja muutama juonenkäänne, niin tulos on kieltämättä hetkittäin hieman kiireinen. Tämä ei kuitenkaan pilaa elokuvan tunnelmaa tai nautittavuutta, sillä tällaista kaunista satua katsellessa ei osaa olla välttämättä kovin kriittinen, ainakaan katseluhetkellä.

Parasta elokuvassa on kuitenkin näyttelijät ja henkilöhahmot. Jeff Bridges tekee elämänsä suorituksen kyynisenä ja hieman itsekkäänäkin ex-julkkiksena, joka alkaa auttamaan Parrya lähinnä syyllisyyden tunnosta, mutta joka elokuvan edetessä kasvaa kuitenkin aidoksi välittämiseksi. Robin Williams tekee myös yhden uransa hienoimmista suorituksista hyväsydämisenä ja viisaana kodittomana, jolla on kuitenkin valtavia ongelmia hyväksyä tai käsittää mennesisyyttään. Hänet palkiittiin Golden Globe-palkinnolla. Myös Ruehl palkittiin Oscarilla loistavasta roolistaan Jackin naisystävänä.

Kuten sanottu, Fisher King ei välttämättä aukea jokaisella tasolla helposti katsojalle, ja sen hallittu kaaosmaisuus saattaa olla hetkittäin liikaa joillekin katsojille, mutta kaiken kaikkiaan Fisher King ansaitsee paikkansa klassikko-hyllyssä. Nasevan huumorin ja tilannekomiikan lisäksi se tarjoaa harvinaisen aidon oloista ja koskettavaa draamaa. Ehdottomasti näkemisen arvoinen.