Patch Adams (1998)

Vuosi 1998 oli Universal Pictures´lle vaikea ja sen syyt on huomattavissa Patch Adamsin (1998 USA) ja monien kaltaistensa elokuvien lopputuloksessa. Lähinnä komedian piirissä ansioituneet Tom Shadyac ja käsikirjoittaja Steve Oedekerk (Ace Venturat, Pähkähullu professori) ovat iskeneet sormensa tähän tositapahtumiin perustuvaan draamakomediaan, joka omaa hyvien hetkiensä ohella paljon valitettavan teko-melodramaattisia ja naiiveja aineksia. Luulisi, että tällainen rooli olisi hyvin sopiva ansioituneelle ja pätevälle näyttelijälle Robin Williamsille, osoittaahan sen jo hänen aikaisemmat parhaat roolinsa elokuvissa Good Will Hunting ja Kuolleiden runoilijoiden seura, mutta valitettavasti Robin Williamskaan ei ole aivan parhaimmillaan tällä kertaa. Syy tästä menee kuitenkin enemmänkin käsikirjoittajalle ja ohjaajalle kuin näyttelijälle.

Elokuvan alkumetrit antavat jo katsojalle tiedon siitä, että luvassa on perinteinen feelgood-draamakomedia, jossa ihmiset ovat välttämättä joko päähenkilöämme vastaan tai puolesta, he ymmärtävät tai eivät ymmärrä. Ensimmäisenä ei-ymmärtävänä henkilönä elokuvassa on Patch Adamsin (Robin Williams, Taivaan tuolla puolen) psykiatri, joka ei ymmärrä Patchin muodonmuutosta masennuspotilaasta potilaiden auttajaksi. Hänen mielestään Patch on itse sairas ja tarvitsee jatkossakin hoitoa. Patch on eri mieltä ja karistaa harmaan mielenterveyslaitoksen pölyt jaloistaan ja päättää ruveta opiskelemaan lääketiedettä, jotta voisi auttaa ihmisiä. Hänen mielestään lääkäreiden tehtävä ei ole pelkästään olla kliinisiä tieteenharjoittajia, vaan ennen kaikkea kanssaihmisiä, jotka haluavat edesauttaa myös potilaiden henkistä hyvinvointia. Jo 40-vuotiaan Patchin opiskelut eivät ole ruusuilla tanssia, sillä kapulana rattaissa ovat jäykät tiedemiehet, jotka eivät näe silmästä silmään Patchin kanssa, kuten koulun dekaani Walcott (Bob Gunton). Lisäksi muut opiskelijat eivät selvästikään ole kovin innokkaita hyväksymään 40-vuotiasta miestä joukkokonsa, varsinkin kun hän pärjää useimpia paremmin rennosta asenteestaan huolimatta.

Mutta eivät kaikki tuomitse Patchia. Hänen paljon nuorempi tyttöystävänsä (Monica Potter) ymmärtää Patchia, kuten myös pari muuta opiskelijaa, ja yhdessä tämä ryhmä alkaa ajamaan lääketiedettä ystävällisempään suuntaan. He auttavat niitä, joilla ei ole varaa sairaalaan, ja niitä, joita ei voi sairaalassa parantaa.

Kuten sanottu, aikamoista disney-menoa tämä päällisin puolin on. Lopulta hyvä voittaa, paha saa palkkansa ja millään muulla ei sitten loppujen lopuksi olekaan mitään väliä. Tarinan ja dialogin imelyydestä huolimatta Patch Adams onnistuu suurimman osan ajasta viihdyttämään katsojaa. Varsinkin vahvasti komedian puolelle eksyvät kohtaukset toimivat hyvin. Vastavuoroisesti vakavimmat ja melodramaattisimmat osuudet elokuvasta ovatkin sitten jonkinlaisen teko-tunteellisuuden värittämiä. Jos valkokankaalta katsojalle välitettävät tunteet eivät tunnu aidoilta niin katsoja ei voi välttyä tietynlaiselta vaivaantuneisuudelta. Tämäkin on tietysti katsojakohtaista, varmasti osalle katsojakuntaa tämäkin draama uppoaa kuin kuuma veitsi voihin.

Elokuvan veturi Robin Williams vaikuttaa olevan sujut hahmonsa kanssa, mutta valitettavasti käsikirjoituksen puutteet estävät Williamsia loistamasta. Siltikin komedia-osuudet elokuvasta tuntuvat menevän kivuttomasti ja nämä hetket ovatkin Williamsin parhaat tässä elokuvassa. Philip Seymour Hoffman on sukupolvensa lahjakkaimpia näyttelijöitä (Naapuri kuin painajainen, Happiness - Onni), mutta tässä tapauksessa hänen roolinsa on niin pieni, ettei sillä ole muutaman ilahduttavan kohtauksen lisäksi paljoa annettavaa elokuvalle.

Patch Adams ei todellakaan sovi kaikille, eikä sen sentimentaalisuus iske kaikkiin. Tiedän kuitenkin, että näillekin elokuville on kysyntää ja monet ihmiset tulevat varmasti löytämään Patch Adamsista paljon hyvää. Itse olisin todennäköisesti pitänyt elokuvasta enemmän, jos se olisi rakennettu selkeämmin komediaksi kuin draamaksi, mutta toisaalta, ei kai tällaista tarinaa voi ihan pelkästään komediana kertoa.