Jumanji (1995)

Sitten Mrs. Doubfire - isä sisäkkönä ei ole Robin Williamsin ura suuremmin kohoillut, vain hetkittäisiä nousuja, mutta myös ikäviä ja säälittäviä notkahduksia pohjalle. Joe Johnstonin Jumanji (1995 USA) on kuitenkin iloinen poikkeus Williamsin uralla, vaikka ei se suurin. Se tykkäänkö minä Robin Williamsin ikuisesta positiivisesta asenteesta ja lapsenmielisestä komiikasta ei ehkä hetkauta niitä, jotka pitävät häntä huippukoomikkona.

Ymmärrän yskän osittain, Williams ei ole mikään maalta kotoisin oleva heinähattu, vaan alansa ammattilainen, mutta väitän myös miehen sortuvan maneereihin. Hän on nykyään ja on lähes aina esittänyt draamaa ja komediaa yhdistelevissä elokuvissa "kaikkivoipaa ilopilleriä". Williamsin hahmot ovat huolella rakennettuja, mutta kovin samanlaisia, joka sinällään ei ole parantamaan miehen uraa huippukoomikkona.

Jumanji on kuitenkin eduksi Williamsin uralle, kunhan hän ei vain lähde mukaan kakkososaan, joka hyvinkin tehdään vielä joskus. Elokuva on selkeä valmistusvuotensa (1995) kassamenestyjä, jota vaarit ja lapsenlapset käyvät yhteisvoimin katsomassa. Aineksina on jännitystä, seikkailua, komediaa, draamaa, romantiikkaa, huippunäyttelijä ja uusinta uusia tietokone-efektejä. Ohjaaja Johnston on luottanut, että pystyy rakentamaan näinkin varmoista aineksista kaikkia tyydyttävän elokuvan. Jumanji on jopa kaikkia viihdyttävä elokuva.

Puinen lautapeli kulkee historian saatossa pikkukaupunkiin Uuteen Eglantiin. Parrishin nuori pojankloppi löytää pelin rakennustyömaan kaivannosta ja haluaa kokeilla pelata sitä. Mukaan hän saa naapurin auttavaisen tytön Sarahin. Pelin säännöissä vaaditaan, että aloitettu peli on pelattava loppuun ennen kuin maailma palaa takaisin normaliksi. Nopat heitetään ensimmäisen kerran ja näin ensimmäinen kirous on käynyt toteen lepakkojen muodossa. Seuraavalla kerralla Alan (Williams) heittää vuorollaan ja uusi kirous ajaa hänet toisen ulottuvuuden viidakkoon, kunnes joku pelaajista heittää 5 tai 8. Sarah kuitenkin pelästyy ja ryntää pois talosta. Menee 26 vuotta ennen kuin nopat lentävät taas uudelleen.

Elokuvan upein puoli on huolella väsätty ja hiottu ja lopuksi vielä kiillotettu käsikirjoitus. Tarina etenee kuin rasvatulla pinnalla liukuen kohtauksesta toiseen juuri oikealla ajoituksella. Idea lautapelistä, joka tarjoaa mahdottoman määrän seikkailuja on suuren huvipuiston veroinen, josta aina löytyy uusia karmivampia laitteita. Tarinan sijoittaminen turvalliseen nykyhetkeen on hiukan ärsyttävä, kun mystiset ja vanhanaikaiset pyssymiehet ja liaanilonkerot alkavat paukutella ja kiemurrella elokuvassa. Lapsille leffa on sopiva selkeine opetuksineen ja arvoineen.

Ja takaisin Robin Williamsiin. Mies on samana, höpsönä aikuislapsena, joka on elänyt puolet elämästään viidakossa yksinään. Tietenkin alun alkaenkin tiesin, että elokuvan muut henkilöt ovat vain sivuhahmoja Williamsin rinnalla, mutta nyt kukaan ei kuitenkaan tarjoa läheskään vastaavaa näyttelemistä kuin Williams. Elokuvan lapsinäyttelijät ovat mitä ovat, tyypillisiä stereotypioita: fiksuja pikkuaikuisia ja orpoja (isä ja äiti kuolivat auto-onnettomuudessa).

Jumanji kärsii hiukan klassisesta tyylistä, eikä tarjoa suuria yllätyksiä rakenteellisella tasolla, ainoastaan juonessa pikkuisia yksityiskohtia. Jollei tällaisen suuren erehdyksen (tai valinnan) anneta häiritä, toimii Jumanji hienosti. Kuten jo aikaisemmin sanoin, draama, seikkailu, komedia, romantiikka ja muut ovat harkittuja ja kantavia voimavaroja, jotka tekevät elokuvasta varmasti jatko-osan arvoisen. Mutta sitä minä taas en toivo tapahtuvan.