Monster - Aileen Wuornos - Monster (2003)

Pääosa-Oscarin elokuvasta Monster - Aileen Wuornos (Monster, 2003 USA, Saksa) saanut Charlize Theron oli ennen naissarjamurhaaja Aileen Wuornosin roolia näytellyt vain kaunista, usein myös seksikästä, naista. Ensimmäinen merkittävä esiintyminen tapahtui Paholaisen asianajajassa (1997) Keanu Reevesin esittämän lakimiehen kumppanina. Eivätkä hänen myöhemmät esiintymiset ole olleet huonompia. Aileen Wuornos poikkeaa näistä ihanien naisten rooleista kuin tahra lakanalla. Theron pääsee ensimmäistä kertaa näyttämään kykynsä pääosassa katuprostituoituna, joka valitsee vuosien itsensä myymisen jälkeen lyhyen tien sarjamurhaajana. Niin pimeän mielen syöverit kuin syrjityn vähäosaisen esittäminen käyvät Theronilta sujuvasti. TV-sarjamaisen halpa ja yksiulotteinen kuvaus rajoittavat Wuornosin hahmon syvempää ruotimista, joten palkitsemisen arvoisesta Oscar-näyttelemisestä mielestäni ei ole kyse.

Ei sovi unohtaa myöskään Wuornosin hahmon irvokasta ja likaista ulkomuotoa. Theron lihotti itseään reilut kymmenen kiloa, häivyttäen näin naiselliset piirteensä. Lopullinen sarjamurhaaja-look toteutettiin harkitulla ja hämmentävän iljettävällä maskeerauksella. Theronin kasvot "turmeltiin": iho meikattiin alkoholistin pöhöttyneeksi ja riippuvaksi irvikuvaksi, päähän istutettiin rekkalippis tai kampaus vedettiin kaameaksi harjaksi taakse. Keski-Lännen white trash yhdistettynä väkinäisen miehekkäisiin eleisiin tekivät elokuvakankaan Aileen Wuornosista epänaisellisen ja ruman. Rumuuden alta huokuu koko ajan Charlize Theronin todellinen kauneus, joka korostaa rumuutta mutta luo myös ristiriitaisen tunteen.

Patty Jenkisin debyyttiohjaus on aiheensa puolesta mahtava. Ensimmäiseksi naissarjamurhaajaksi Yhdysvalloissa ristityn Aileen Wuornosin tarina avaa osaavalle ohjaajalle tiet loistavan draaman tekoon. Tätä odotusta Jenkins ei kuitenkaan ensikertalaisena lunasta. Monster kärsii vaatimattomasta kuvauksesta ja päähenkilönsä yksiulotteisesta käsittelystä. Ankean lapsuuden kautta maantieprostituoiduksi pakon edessä joutuneen naisen kuvaaminen tarjoaisi mahdollisuuden yhteiskunnan epäkohtien kritisointiin ja erityisesti naisen ehdottomasta asemasta vaimona tai huorana. Se, että Aileen Wuornos oli myös lesbo, ei välttämättä olisi tarvinnut laajempaa käsittelyä. Toisaalta sen sivuuttaminen olisi tekijöistä varmasti tuntunut hyvien ideoiden haaskaamiselta. Nyt ohjaaja Jenkins oikoo, hidastelee ja sivuuttaa tärkeitä asioita kertoen kuitenkin koko tarinan Wuornosista. Päähenkilö jää yksipuoliseksi epävarmaksi tappajaksi, jonka pääkopan sisäiset ajatukset sumenevat ensimmäisen viskipaukun jälkeen. Eikä Christina Riccin (Päätön ratsumies) esittämä merkittävässä osassa oleva lesborakastaja Selby syvennä Wuornosin hahmoa.

Teena Brandonin tarinan kertonut Boys Don't Cry (1999) on toinen erikoisesta hylkiöstä kertova lähivuosien tositarinakuvaus. Teena Brandon/Brandon Teenan elämästä on tehty myös vaikuttava dokumentti, jonllaisen haluaisin nähdä myös Aileen Wuornosista.

Monster ei yllä laatudraaman katsojaa koskettavalle tasolle kuin hetkittäin ollen pääosin heikko henkilökuvaus, jota se selvästi ei haluaisi olla. Ohjaaja Jenkins on käsikirjoittanut elokuvan, mikä on osaltaan heikentänyt elokuvan mahdollisuuksia. Monster ei silti ole heikointa draamaa, jonka toivoisi suoraan päätyvän televisioon. Niin Charlize Theronin kohtuullisesti onnistunut työskentely kuin todellisen sarjamurhaajan Aileen Wuornosin tarina antavat vahvan pohjan elokuvalle.

Elokuvan suomenkielinen lisänimi on varmaankin haluttu lisätä, koska murhaajan isovanhemmat olivat Suomesta Yhdysvaltoihin muuttaneita siirtolaisia. Aileen Wuornos teloitettiin 12 kuolemansellissä istutun vuoden jälkeen vuonna 2002 tuomittuna seitsemän miehen murhasta.