Boys
don't Cry (1999)
Boys don't Cry:n (1999 USA) ei laskelmien mukaan pitäisi olla
mitenkään suurenmoinen tai upea elokuva. Kerronta ei ole mitenkään
poikkeava, eikä aihetta hyödynnetä niin kuin olisi ehkä pitänyt.
Näyttelijäsuoritukset ovat kuitenkin onnistuneita (Hilary Swank
ja Chloë Sevigny). Kuitenkin Boys don't Cry imee mukaansa kuin kynttilän
sydänlanka sulaa steariinia. Hilary Swank sai pääosasta Teena Brandonina
Oscar -palkinnon ("Paras Naispääosa") ja samaten Golden Globe -palkinnon
("Paras Naispääosa, draama)". Vaikka esitti miestä (heh).
Teena Brandonin tapaus on ehkä piirtynyt kaameudessaan verkkokalvoon
reilut vuosi ennen elokuvaa esitetyn dokumentin kautta. Brandonin kohtalo
oli kauhea ja erikoinen. Muistaakseni raiskaajat ja murhaajat kehtasivat
väittää kameralle, että olivat tehneet oikein. Elokuvassa John (Peter
Sargaard) ja Tom (Brendon Sexton III) ovat silotellumpia ja osittain
tilanteen orjuuttamia. Ohjaaja Kimberly Peirce olisi hyvinkin voinut
kertoa koko tarinan, eikä olisi keskittynyt niin paljon Brandonin
hetkiin poikana. Toisaalta Pierce onnistuu kertomaan elokuvan kautta
asiat suhteellisen neutraalisti (verrattuna dokumenttiin), eikä
pyri tuomitsemaan ketään, ei edes Johnin ja Tomin hahmoja.
Teena Brandonilla (Hilary Swank) on seksuaali-identiteetti kadoksissa
tai hän haluaa olla poika tytön sijasta. Nebraskassa, Jumalan selän
takana toisessa kaupungissa tarjoutuu tilaisuus elää pojan elämää
ja kokea millaista on olla uros. Siellä hän tutustuu nuoriin lapsiaikuisiin,
jotka elävät aikuisuuden kynnyksellä jo aikuisten elämää. Laihana
ja kauniina poikana Teena huijaa naisystäviään ja päätyy jopa yhden
kanssa sänkyyn asti. Kuinka sitten petiasiat tunteva Lana ei tajua
Brandonin todellista sukupuolta voi jäädä kaihertamaan monen mieltä.
Vastuuttomat John ja Tom saavat ajanmyötä tietää, että Brandonin
sisällä pyörivät testosteroonien sijasta estrogeeni enemmistöt.
Samalla sulkeutuu viimeinen ovi Brandonin elämässä ja lopun tiedämmekin
lehdistä ja tv:stä.
Elokuvan vahvoina puolina ovat juuri Swankin ja Sevignyn valheellisen
heteroseksuaalisen suhteen tuomat oikut ja poikkeukset. Swank esittää
osansa hienosti, vaikka en ehkä olisikaan ihan Oscaria antanut.
Chloë Sevigny on tuttu rujosta, mutta realistisesta Larry Clarkin
nuorisokertomuksesta The Kids - tämän päivän lapsia (1995), jossa
hän esitti HIV-viruksen saanutta huumeidenkäyttäjää. Sevignyllä
taitaa olla edessä valoisammat käytävät kuljettavanaan mitä muilla
Kidsin lapsilla, joista Justin Peirce (Casper) pisti itsensä hetki
sitten hotellin katosta roikkumaan huumeiden yms. takia. Sevignyllä
ja Peircellä taisi olla jopa suhde Kidsin aikoina.
Boys Don't Cry ei ylly sellaisiin sankarikertomuksiin mitä yleensä
"tositarina-elokuvat" osaavat. Eikä käy kieltäminen, etteivät
filmillä pariin otteeseen käydyt seksikohtaukset toimisi. Kohtauksia
pitää normaaleina, vaikka todellisuudessa niissä esiintyykin pelkästään
naisia. Olisin kaivannut pahojen poikien kohdalle aikaisemmin jo
selkeää suuntautumista "mutkaan" ja pahoinpitelyihin, nyt tapot
tulevat kuin yllätyksenä ja jäljelle jää sairaanloinen tunnelma.
Kokonaisuutena juttu kelpaa hyvin selvittävänä kätenä Teena Brandonin
tapauksessa, joka ehkä avartaa myös minun katsetta.
teksti: ©
2000 Raimo Miettinen

|