The Italian Job (2003)

Nuori elokuvaohjaaja F. Gary Gray (The Negotiator, 1998 ja A Man Apart, 2003) on ottanut tehtäväkseen tehdä uudelleen filmatisointi 60-luvun klassikosta The Italian Job, jonka pääosassa paistatteli Michael Caine. Varsin mukavasti hän on onnistunutkin urakassaan ottaen huomioon, että parin vuosikymmenen takaisten elokuvien uudelleen filmatisoinnit eivät yleensä ota onnistuakseen (Puhallettu 60 sekunnissa, Get Carter). Tällä kertaa vanha klassikko saa ihan rehellisen nuorennusleikkauksen, sillä uudessa versiossa kaikki on uutta ja nuorta, aina 2000-luvun Mini-Cooppereista nuoriin näyttelijöihin. Tuloksena on räväkästi etenevä, hauska ja viihdyttävä rikoselokuva, jota katsoessa ei tarvitse suuremmin aivoja vaivata. Oli se sitten hyvä tai huono asia.

Elokuva alkaa Venetsiasta, jossa kuusi konnaa suunnittelevat suuren luokan ryöstöä: 35 miljoonaa dollaria kultaharkkoina. Joukon johtajana toimii vanha konkari John (Donald Sutherland, Panic) ja hänen apunaan on joukko nuorempia velmuja: Charlie (Mark Wahlberg, The Yards), Lyle (Seth Green, Austin Powers), Handsome Rob (Jason Statham, The Transporter, Snatch - hävyttömät), Half Ear (Mos Def) ja Steve (Edvard Norton, American history X). Ryöstö toteutetaan menestyksekkäästi, mielikuvituksellisesti ja näyttävästi, kuten näissä elokuvissa on tapana, mutta ongelmaksi muodostuukin saaliin pitäminen, kuten -jälleen kerran- näissä elokuvissa on myös tapana. On parempi olla selvittämättä juonta tai tapahtumia tätä enempää, etten mene pilaamaan elokuvan muutamaa koukkua heti kättelyssä.

Vaikka elokuva onkin nimeltään The Italian Job, Italiassa tapahtuvat eivät kuitenkaan kauaa vanhene: noin parinkymmenen minuutin jälkeen siirrytään jo Los Angelesiin, ja niissä maisemissa viihdytäänkin sitten loppuaika. The Italian Job (2003 USA, Ranska, Iso-Britania) on pääosin hyvin helppoa, mutta viihdyttävää katsottavaa ja kuunneltavaa. Se etenee sopivan vauhdikkaasti, joka on tällaiselle elokuvalle melko tärkeää ja dialogi on sopivan värikästä ja hauskaa sopiakseen nuoren näyttelijäkaartin suuhun. Tarina itsessään on sopivan kiemurainen ja mielenkiintoinen, vaikka tähänkin elokuvaan on mahtunut muutamia genren vaatimia kliseitä ja epäuskottavuuksia. Mitään älyllistä pähkinää tässä ei kyllä olla katsojalle tarjoilemassa, sillä vähänkin kokeneempi leffadiggari pysyy juonessa mukana ilman sen suurempaa aivojumppaa. Ja hyvä niin, sillä yleensä näissä leffoissa liian kunnianhimoiset pyrkimykset juonen suhteen saavat koko roskan solmuun. The Italian Jobissa paketti pysyy mukavasti kasassa alusta loppuun.

Toimintakohtaukset ovat elokuvassa periaatteessa hyvin perinteisiä ja yllätyksettömiä, mutta niihin on saatu mukavaa vauhdikkuutta ja liikkuvuutta nopeilla leikkauksilla ja hyvin liikkuvilla kameroilla. Toiminnan ja tapahtumien taustalla soi lähes koko ajan jokin sopivan raflaava musiikki, joka toisaalta pitää fiiliksen sopivan kevyenä ja raikkaana, mutta toisaalta antaa elokuvalle sen perinteisen, musiikkivideomaisen tunnelman. Toisten mielestä se on hyvä juttu, toisia se rassaa. Allekirjoittanutta se aluksi hieman rassasi, mutta jossain vaiheessa siihen ei enää osannut kiinnittää huomiota.

Leffan henkilöhahmot ovat pääosin hyvin lempeitä, hauskoja ja mukavia, kuten on tarkoituskin ja heistä on helppo pitää. Edes elokuvan pääpahis ei ole kovin "pahan" oloinen, vaan lähinnä ärsyttävä, jos edes sitä. Näyttelijät suorituvat hommastaan kunnialla, ilman suuria ponnituksia tai ylinäyttelemistä, ja hyvä niin.

Kaiken kaikkiaan The Italian Job on siis hyvin perinteinen rikostrilleri runsaalla huumorilla höystettynä. Sitä ei tarvitse ottaa vakavasti eikä otsaa tarvitse pahemmin kurtistella sitä katsoessa. Kevyenä viihdepläjäyksenä tämä toimii siis oivallisesti, mutta vaipunee unholaan melko nopeasti, sillä loppujen lopuksi näitä leffoja on kyllä nähty niin monia, että suurta vaikutusta se tuskin onnistuu kehenkään tekemään.