Panic
(2000)
Mafiosojen ja palkkamurhaajien käynnit psykiatrilla ovat tulleet
tutuksi elokuvan ja TV:n lähimenneisyydessä (The Soprano´s, Terapian
tarpeessa, Grosse pointe blanc). Panicissa (2000, USA) tilanne
on periaatteessa sama: Alex (Williams H. Macy, State and main, Fargo)
on palkkamurhaaja ja vieläpä hyvä sellainen. Hänen isänsä Michael
(Donald Sutherland, Space Cowboys) on opettanut hänelle ammattiaan
pienestä pojasta lähtien; ensin ammuttiin oravia, siitä sitten siirryttiin
ennen pitkään ihmisiin.
Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Alex ei ole paljastanut edes vaimolleen
(Tracey Ullman) todellista ammattiaan. Virallisesti Alexin rahat
tulevat pienestä postitilaus palvelusta, jota hän pyörittää. Painostava
ja määräilevä isä, kyllästyminen avioelämään ja hänen ammattinsa
itsessään on saanut Alexin masentumaan ja harkitsemaan uransa päättämistä,
joten hän hakee apua psykologilta. Kaiken lisäksi hän tapaa psykologin
odotushuoneessa kauniin ja nuoren Sarahin (Neve Cambell, Villit
kuviot, Scream), joka
sekoittaa Alexin päätä entisestään. Niinpä Alex ja hänen psykiatrinsa
alkavat purkamaan tätä ongelmien vyyhtiä. Tämäkään ei ole kovin
yksinkertaista, sillä Alexin seuraava kohde olisi hänen oma psykiatrinsa...
" I've got two
jobs. I run a small mail-order business out of the house. Lawn ornaments,
kitchen geegaws, sexual aids--things like that. And the rest of
the time? I work for my father. I kill people."
Vaikka tämä "rikollinen ja hänen psykiatrinsa" -suhde
alkaakin olemaan aika tuttu juttu, Panic onnistuu puristamaan aiheesta
jotain uutta, sillä se lähestyy asiaa hieman eri näkökulmasta. Alex
ei juuri halua avautua psykologilleen, joten kuvatut sessiot terapiahuoneessa
jäävät aika merkityksettömiksi, päin vastoin kuin esim. sarjassa
The Sopranos. Alex haluaa itse ratkaista ongelmansa. Itse asiassa
psykologi on mukana tarinassa vain siksi, että Alexin seuraava kohde
on psykiatri, ja tuon psykiatrin takia Alex tapaa Sarahin. Elokuvan
avainkohtaukset tapahtuvat Alexin ja hänen vaimon, isänsä Michaelin
ja ihastuksen Sarahin välillä.
Panic toimii kokonaisuutena erinomaisesti. Ohjaaja-käsikirjoittaja
Henry Bromell on elokuva-allalla vielä uusi nimi, mutta hän on onnistunut
kirjoittamaan sopivan dynaamisen kässärin, joka ei kerkeä kyllästyttämään
ja jossa on useita elementtejä. Käsikirjoitus sitoo päähenkilön
kriisin tiukasti lapsuuteensa, aikoihin, jolloin Alexin isä opetti
hänelle palkkamurhaajan ammattiaan. Niinpä elokuvan edetessä päähenkilön
tarve irroittautua "kuvottavasta ammatistaan" kuvaa kasvavassa määrin
Alexin tarvetta irroittautua dominoivasta ja vaativasta isästään,
joka on käyttänyt poikaansa saavuttaakseen omat unelmansa.
William H. Macy on loistava pääosassa. Hänen tulkintansa väsyneestä
Alexista on hyvin saman tyyppinen, kuin hänen roolihahmonsa Fargossa.
Molemmat ovat ahdistuneita ja alistuvia ihmisiä, joilla on kova
tarve muuttaa elämäänsä, tietämättä kuitenkaan miten. Macyn eleettömän
näyttelemisen alta tulee selvästi esille tietyn tyyppinen suru ja
ahdistus, josta Alex kärsii. Neve Cambell tekee aika tutun oloisen
roolin, mutta se hyvin se täyttää tehtävänsä. Sivuosissa näyttelevät
Tracey Ullman ja erityisesti Donald Sutherland antavat hyvää tukea
William H. Macylle.
Jos elokuvasta jotain negatiivista pitäisi etsiä, se olisi ehkä
roolihahmojen kehitys. Hahmot tulevat alussa esille tietynlaisessa
elämäntilanteessa, ja tarinan edetessä asiat pysyvät paljolti samoina,
eivätkä henkilöt tunnu saavan edistystä asioissaan. Tämä ei anna
henkilöhahmoille varaa kehittyä. Mutta toisaalta, vaikuttaisi siltä,
että näin Bromell on asian halunnutkin. Kysymys on ennen kaikkea
Alexin halusta saada yksi asia päätökseen, ei muuttaa kaikkea elämässään.
Kulmakarvoja voisi kohottaa myös parille uskottavuusongelmalle
tarinan suhteen: esim. Martha, Alexin vaimo, on kuvattu naiseksi,
joka tuntee miehensä paremmin kuin hän itse. Hän aavistaa miehensä
aivoitukset yhtä nopeasti kuin mies itse, silti hänellä ei ole aavistustakaan
mitä hänen mies on tehnyt työkseen koko elämänsä. Saako pienellä
postitilausyrityksellä kasaan rahat suurta taloa ja useita autoja
varten? Sivuseikkahan se on, mutta joitakin nämä yksityiskohdat
tuppaavat ärsyttämään.
Tämän puolitoistatuntisen päätyttyä olo on hyvä. Panic on sopivan
dynaaminen ja tiukka pakkaus, myös pituuden puolesta (88 min.).
Se on rakennettu mielenkiintoisen tarinan ja taitavien näyttelijöiden
varaan, ja tämä rakennelma tuntuu pysyvän pystyssä ongelmitta. Emotionaalisesti
ja teknisesti onnistunut Panic tuskin tuottaa pettymystä hyvien
draamojen ystäville.
teksti: © 2002 Antti Honkala

|