Panic (2000)

Mafiosojen ja palkkamurhaajien käynnit psykiatrilla ovat tulleet tutuksi elokuvan ja TV:n lähimenneisyydessä (The Soprano´s, Terapian tarpeessa, Grosse pointe blanc). Panicissa (2000, USA) tilanne on periaatteessa sama: Alex (Williams H. Macy, State and main, Fargo) on palkkamurhaaja ja vieläpä hyvä sellainen. Hänen isänsä Michael (Donald Sutherland, Space Cowboys) on opettanut hänelle ammattiaan pienestä pojasta lähtien; ensin ammuttiin oravia, siitä sitten siirryttiin ennen pitkään ihmisiin.

Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Alex ei ole paljastanut edes vaimolleen (Tracey Ullman) todellista ammattiaan. Virallisesti Alexin rahat tulevat pienestä postitilaus palvelusta, jota hän pyörittää. Painostava ja määräilevä isä, kyllästyminen avioelämään ja hänen ammattinsa itsessään on saanut Alexin masentumaan ja harkitsemaan uransa päättämistä, joten hän hakee apua psykologilta. Kaiken lisäksi hän tapaa psykologin odotushuoneessa kauniin ja nuoren Sarahin (Neve Cambell, Villit kuviot, Scream), joka sekoittaa Alexin päätä entisestään. Niinpä Alex ja hänen psykiatrinsa alkavat purkamaan tätä ongelmien vyyhtiä. Tämäkään ei ole kovin yksinkertaista, sillä Alexin seuraava kohde olisi hänen oma psykiatrinsa...

" I've got two jobs. I run a small mail-order business out of the house. Lawn ornaments, kitchen geegaws, sexual aids--things like that. And the rest of the time? I work for my father. I kill people."

Vaikka tämä "rikollinen ja hänen psykiatrinsa" -suhde alkaakin olemaan aika tuttu juttu, Panic onnistuu puristamaan aiheesta jotain uutta, sillä se lähestyy asiaa hieman eri näkökulmasta. Alex ei juuri halua avautua psykologilleen, joten kuvatut sessiot terapiahuoneessa jäävät aika merkityksettömiksi, päin vastoin kuin esim. sarjassa The Sopranos. Alex haluaa itse ratkaista ongelmansa. Itse asiassa psykologi on mukana tarinassa vain siksi, että Alexin seuraava kohde on psykiatri, ja tuon psykiatrin takia Alex tapaa Sarahin. Elokuvan avainkohtaukset tapahtuvat Alexin ja hänen vaimon, isänsä Michaelin ja ihastuksen Sarahin välillä.

Panic toimii kokonaisuutena erinomaisesti. Ohjaaja-käsikirjoittaja Henry Bromell on elokuva-allalla vielä uusi nimi, mutta hän on onnistunut kirjoittamaan sopivan dynaamisen kässärin, joka ei kerkeä kyllästyttämään ja jossa on useita elementtejä. Käsikirjoitus sitoo päähenkilön kriisin tiukasti lapsuuteensa, aikoihin, jolloin Alexin isä opetti hänelle palkkamurhaajan ammattiaan. Niinpä elokuvan edetessä päähenkilön tarve irroittautua "kuvottavasta ammatistaan" kuvaa kasvavassa määrin Alexin tarvetta irroittautua dominoivasta ja vaativasta isästään, joka on käyttänyt poikaansa saavuttaakseen omat unelmansa.

William H. Macy on loistava pääosassa. Hänen tulkintansa väsyneestä Alexista on hyvin saman tyyppinen, kuin hänen roolihahmonsa Fargossa. Molemmat ovat ahdistuneita ja alistuvia ihmisiä, joilla on kova tarve muuttaa elämäänsä, tietämättä kuitenkaan miten. Macyn eleettömän näyttelemisen alta tulee selvästi esille tietyn tyyppinen suru ja ahdistus, josta Alex kärsii. Neve Cambell tekee aika tutun oloisen roolin, mutta se hyvin se täyttää tehtävänsä. Sivuosissa näyttelevät Tracey Ullman ja erityisesti Donald Sutherland antavat hyvää tukea William H. Macylle.

Jos elokuvasta jotain negatiivista pitäisi etsiä, se olisi ehkä roolihahmojen kehitys. Hahmot tulevat alussa esille tietynlaisessa elämäntilanteessa, ja tarinan edetessä asiat pysyvät paljolti samoina, eivätkä henkilöt tunnu saavan edistystä asioissaan. Tämä ei anna henkilöhahmoille varaa kehittyä. Mutta toisaalta, vaikuttaisi siltä, että näin Bromell on asian halunnutkin. Kysymys on ennen kaikkea Alexin halusta saada yksi asia päätökseen, ei muuttaa kaikkea elämässään.

Kulmakarvoja voisi kohottaa myös parille uskottavuusongelmalle tarinan suhteen: esim. Martha, Alexin vaimo, on kuvattu naiseksi, joka tuntee miehensä paremmin kuin hän itse. Hän aavistaa miehensä aivoitukset yhtä nopeasti kuin mies itse, silti hänellä ei ole aavistustakaan mitä hänen mies on tehnyt työkseen koko elämänsä. Saako pienellä postitilausyrityksellä kasaan rahat suurta taloa ja useita autoja varten? Sivuseikkahan se on, mutta joitakin nämä yksityiskohdat tuppaavat ärsyttämään.

Tämän puolitoistatuntisen päätyttyä olo on hyvä. Panic on sopivan dynaaminen ja tiukka pakkaus, myös pituuden puolesta (88 min.). Se on rakennettu mielenkiintoisen tarinan ja taitavien näyttelijöiden varaan, ja tämä rakennelma tuntuu pysyvän pystyssä ongelmitta. Emotionaalisesti ja teknisesti onnistunut Panic tuskin tuottaa pettymystä hyvien draamojen ystäville.