Big Fish (2003)

Big Fish (2003 USA) kertoo elämää suuremman persoonan Edwad Bloomin elämän tarinan kohdusta hautaan. Bloomia näyttelevätkin kaksi omalla tavallaan karismaattista näyttelijää: nuorta Bloomia näyttelee Ewan McGregor (Trainspotting, Tähtien sota episodi I: Pimeän uhka) ja vanhempaa Alber Finney (Traffic, Erin Brockovich). Edward on koko ikänsä kertonut tarinoita joita hän on hieman paisutellut ja hän on aina ollut ensisijaisesti tarinankertoja. Hänen poikansa on kuitenkin alkanut menettää uskoaan isänsä juttuihin, kun hän on kuunnellut niitä koko ikänsä ja pojan hääpäivänä he riitelevätkin luoden kolmen vuoden mykkäkoulun. Isän sairaus kuitenkin tuo heidät pitkän välirikon jälkeen takaisin yhteen ja poika Will (Billy Crudup, Melkein julkkis) haluaa vihdoin kuulla isältään totuuksia. Elokuvan on ohjannut Tim Burton ja se on tarina elämästä, kuolemasta, elämänilosta ja elämän parhaista puolista.

Elokuvaa on spekuloitu toimittajien taholta omaelämäkerralliseksi elokuvaksi, mutta Burton kertoo että näin ei ole. Hän on kuitenkin myöntänyt, että yhtäläisyyksiä hänen omaan elämäänsä ja hänen isä suhteeseen on. Toisaalta, kun elokuva perustuu jo julkaistuun kirjaan ja Burton ei tehnyt käsikirjoitusta kirjasta, niin olisi tyhmää väittää elokuvan sisältävän pelkästään omaelämänkerrallisia aineksia.

Elokuvassa on paljon sivuhahmoja, jotka ovat elokuvan sielu. Jättiläismäinen mies, siamilaiset kaksoset Kiinasta ja lasisilmäinen noita tuovat kaikki omalla tavallaan elokuvaan tarunhohteisuutta. Myöskin on mukava nähdä Danny de Vito monen vuoden jälkeen taas mukana Burtonin tallissa. Edellisen kerran hän oli mukana Mars Hyökkää -elokuvassa ja sitä ennen Pingviinin roolissa Batman - paluussa. Burtonin fanit varmasti bongaavat pieniä yhtäläisyyksiä sirkustirehtöörin ja Pingviinin roolissa. Batman - paluussakin de Vito oli jonkin asteinen tirehtööri ja siinäkin elokuvassa häntä ympäröi klovnit ja yhteiskunnan kummajaiset, mutta nämä ovat pieniä asioita faneille ja nämä eivät vaikuta kokonaisuuteen.

Burtonin talissa on myöskin jälleen kerran ja pitkäaikainen säveltäjä Danny Elfman ja kenties jos hän ei olisi ollut, niin mikään Burtonin tarinoista ei olisi ollut samanlainen. Tunnettuani Elfmanin tuotantoa ja hänen tyyliään voin todeta, että hän ei ole paljon vuosien varrella muuttunut. Välttämättä tähän ei olisi tarvettakaan. Koska juuri ne samat terssit ja sävelkulut, joita hän on käyttänyt vuosia varioiden ovat kiteyttäneet Elfmanin ja Burtonin tyylillisesti yhteen. 90 -luvun lopulla Elfman kyllä uudistui ottamalla koneellisia elementtejä mukaan musiikkiinsa. Seurauksena tästä hänelle tuli Oscar -ehdokkuus Men in Black -elokuvasta. Tietysti tässäkin elokuvassa on mukana tyylikkäät lapsikuoro chorukset, mutta tässä elokuvassa voi huomata myös pieniä lisäyksiä, kuten huuliharppu ja banjo, jotka korostavat elokuvan syvänetelän tunnetta.

Elokuvan loputtua on samalla haikea ja seesteinen olo. Elokuva on viihdyttävä, romanttinen, kannustava, hauska ja elämäniloinen. Kuitenkin dramaturgisesti ajatellen kahden tarinan kuljettaminen samaan aikaan eteenpäin on haastavaa ja vaikeaa. Ja kuten monet muutkin elokuvat tämäkään ei onnistu tehtävässä täysin. Vaikka kyseessä onkin mahtavan kannustava ja mukaansa tempaava elokuva, niin elokuvallisesti se ei päätä huimaa. Siinä on hyviä aineksia, mutta se on toteutettu rahalla ja Hollywoodissa. Jos elokuvalle voisi antaa kaksi arvosanaa niin antaisin tälle elokuvalle elokuvana 3 ja vuokrauselokuvana 4. Tässä tilanteessa kun täytyy jompikumpi valita niin annan kuitenkin 4. Sen verran positiivinen ja herkistävä leffa kuitenkin on.