Charles Chaplin

OSA II

<< OSA I

PITKÄT ELOKUVAT

Chaplin oli suunnitellut pitkän komedian tekoa jo vuosien ajan, mutta useat eri tahot olivat torjuneet moiset ajatukset kannattamattomina. Kun hän viimein sai valmiiksi Chaplinin pojan (The Kid, 1921), oli se voitto paitsi hänelle itselleen, myös muille koomikoille. Perinteisen mykkäelokuvan standardit (kuusi kelaa kahden sijaan) rikkonut elokuva oli maailmanlaajuinen menestys, joka innoitti muutkin koomikot siirtymään pitkien elokuvien pariin.

Chaplinin seuraava pitkä elokuva, Nainen Pariisissa (A Woman of Paris, 1923) osoittautui hänen uransa suurimmaksi taloudelliseksi katastrofiksi. Tämä sodanjälkeisen maailman yläluokan elämää peilaava teos kirvoitti kyllä kriitikoilta ylistyksiä, mutta suuri yleisö vierasti sitä: he eivät halunneet katsoa Chaplin-elokuvaa, jossa tähti ei itse esiintynyt. Chaplin pettyi elokuvan menestykseen niin pahoin, että veti sen pois markkinoilta ja palautti sen uudelleen nähtäväksi vasta hieman ennen kuolemaansa uudelleenleikattuna. Seuraavat neljä elokuvaa kelpasivat yleisölle huomattavasti paremmin. Kultakuume (The Gold Rush, 1925), Sirkus (Circus, 1928), Kaupungin valot (City Lights, 1931) sekä Nykyaika (Modern Times, 1936) ovat klassikoita kaikki ja monelle varmasti ne rakastetuimmat ja tutuimmat Chaplinin elokuvista.

Ensimmäisen äänielokuvansa Chaplin teki vasta 1940. Kyseessä on varmasti yksi elokuvahistorian uskaliaimmista teoksista: Diktaattori (The Great Dictator, 1940), parodia Hitleristä ja natsismista yleensäkin. Myös tämä elokuva menestyi loistavasti ja yleisesti sitä pidetään yhtenä Chaplinin parhaimmista elokuvista. Tähti itse tosin totesi, ettei olisi voinut koskaan tehdä moista elokuvaa, mikäli olisi tiennyt Hitlerin tekemien julmuuksien todellisen tilan – tuohon aikaan natsien teot eivät olleet lähellekään kaikkien tiedossa.

Siihen Chaplinin menestys Yhdysvalloissa loppuikin. Isyyssyytteet ja poliittinen ajojahti johtivat siihen, että vielä edellisellä vuosikymmenellä palvotun Chaplinin seuraava elokuva, mestarillinen Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux, 1947) epäonnistui lippuluukuilla pahoin. Toki aihetta oli elokuvassakin, joka oli edellisiä huomattavasti synkempi niin aiheeltaan (naistenmurhaaja) kuin toteutukseltaankin. Lisäksi elokuvan lopussa Chaplin uskalsi arvostella sekä sotakoneistoa että uskontoa. Kansa käänsi selkänsä Chaplinille, joka ajettiin lopulta pois maasta seuraavan elokuvansa, Parrasvalot (Limelight, 1952) jälkeen.

Chaplin perheineen asettui Sveitsiin ja syntyi enää kaksi elokuvaa, joita vain harvat tahot pitävät kelvollisina. Kuningas New Yorkissa (A King in New York, 1957) sekä Hongkongin kreivitär (A Countess from Hong Kong, 1967) ovat huonosta maineestaan huolimatta hyviä elokuvia, joskin pienellä hiomisella niistä olisi helposti voinut tehdä timantteja. Vaikka Chaplin ei näiden elokuvien kohdalla aivan täysosumaa saavuttanutkaan, ovat ne kuitenkin aivan kelpo päätös hänen yli viisikymmentä vuotta kestäneelle elokuvauralleen.

Chaplin sai urallaan luonnollisesti useita erilaisia palkintoja – myös kotimaisen Jussi-palkinnon vuonna 1974 parhaana ulkomaisena elokuvantekijänä – mutta Elokuva-akatemia karttoi häntä jostain syystä, sillä yhtäkään hänen elokuvistaan ei palkittu suoranaisella Oscarilla. Diktaattori oli ehdolla parhaan elokuvan palkintoon, mutta hävisi sen Alfred Hitchcockin Rebeccalle (1940). Sirkuksesta hän sai kunniapalkinnon, samoin Parrasvalojen musiikista – kaksikymmentäyksi vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen. Elokuva-akatemia myönsi elämäntyö-Oscarin Chaplinille vuonna 1972, aatelisarvon hän sai vuonna 1975.

CHAPLIN ELOKUVANTEKIJÄNÄ

Suurin huoli Chaplinilla oli koko elokuvauransa ajan, että yleisö ei kenties pidä hänen elokuvastaan ja mikä pahinta, ettei se naura. Kerta toisensa jälkeen hän tunsi epävarmuutta elokuvan menestyksen puolesta, kolmenkymmenen vuoden ajan täysin turhaan. Chaplinin pahin pelko muuttui todeksi vasta Ritarin Siniparran kohdalla ja silloinkin ainoastaan sen vuoksi, että amerikkalaisten häntä kohtaan ajama propaganda oli tehnyt tehtävänsä. Toinen Chaplinia suuresti askarruttanut ongelma oli äänielokuva. Hän itse oli sitä mieltä, ettei äänielokuvalla ollut tulevaisuutta ja vaikka tosiseikat osoittivatkin pian hänen olleen väärässä, ei Chaplin tehnyt äänielokuvaa ennen Diktaattoria. Kulkurin joutsenlauluksi muodostuneessa Nykyajassa kuullaan hänen äänensä, mutta sekin vasta hieman ennen loppua ja silloinkin sanoiltaan epämääräisessä yksinlauluosuudessa. Jos Chaplin olisi saanut päättää, ei ääntä olisi liitetty todennäköisesti koskaan elokuviin.

Elokuvantekijänä Chaplin oli perfektionisti. Hän pyrki aina täydellisyyteen, eikä ollut väliä, kuinka kauan hänen tuli käyttää aikaa tavoitteidensa täyttämiseen tai kuinka paljon se tuli maksamaan. Esimerkkinä voivat toimia seuraavat elokuvat: Chaplinin poika maksoi yli miljoona dollaria ja sitä tuotettiin yli vuosi, kun tuohon aikaan kahden kelan mittaisia komedioita tehtiin viikossa tai korkeintaan kahdessa. Nainen Pariisissa sisältää puolestaan kohtauksen, jossa Adolphe Menjoun ja Edna Purviancen välistä suudelmaa piti kuvata yli sata kertaa, ennen kuin ohjaaja oli tyytyväinen lopputulokseen. Tällaisen periksiantamattomuuden ansiosta Chaplinin elokuvista onkin mahdotonta löytää ala-arvoisia kohtauksia saati näyttelijäsuorituksia.

Toisin kuin muilla tuon ajan koomikoilla, Chaplinilla ei ollut omaa, varsinaisesti gageihin keskittynyttä ryhmää, vaan hän oli pääasiassa itse vastuussa elokuviensa komiikasta. Chaplin kehitteli vitsejä aiemmista elokuvistaan tai jopa teatteriajoiltaan, hioi niitä ja sijoitti sopivaan kohtaan tarinaa: Diktaattorin maapallotanssia hän oli esittänyt jo 20-luvulla ja Parrasvalojen kirppusirkusjakson hän oli suunnitellut vielä aiemmin.

Chaplin oli luonnollisesti suuri näyttelijä ja hänen työtoverinsa ovatkin kertoneet, että hän olisi huoletta pystynyt näyttelemään elokuviensa kaikki roolit itse, mikäli moinen olisi vain ollut teknisesti mahdollista toteuttaa. Tämän lisäksi Chaplin myös käsikirjoitti elokuvansa itse (paitsi Siniparran, jonka tarinan hän osti Orson Wellesiltä), tuotti, leikkasi sekä sävelsi niihin musiikin. Chaplin oli elokuva-alan monitoimimies sanan täydessä merkityksessä.

ELOKUVISTA

Aina toisinaan saa lukea, kuinka Chaplinin elokuvat teilataan yksiselitteisesti slapstick-komedioksi. Moinen osoittaa katsojan kyvyttömyyttä tarrautua hänen elokuviinsa, sillä mikäli vaivautuu kaivautumaan edes hieman pintaa syvemmälle, huomaa että ne ovat poikkeuksetta hyvin humaaneja kertomuksia pienestä ihmisestä eri tapahtumien ja aikakausien myllerryksissä. Olipa kyseessä sitten suurkaupungin slummit, maailmanlaajuinen lama tai toisen maailmansodan melskeessä astelevan kadunmiehen elämä, Chaplin osasi aina samaistua esittämiinsä hahmoihin ja aikakausiin. Vaikka hänen elokuvissaan olikin suurempia linjoja – yhteiskunnan epäkohdat saivat kyllä osansa – eivät ne kuitenkaan koskaan nousseet ihmistä tärkeämmäksi. Ja vaikka elämä oli kuinka vaikeaa tahansa, löysi Chaplin miltei aina siihen optimismia. Hänen elokuvansa olivat häntä itseään ja ajatukset omiaan – ehkäpä juuri tämän vuoksi Chaplinin ihmisläheiset elokuvat koskettavat yhä. Ranskan elokuva-arkiston perustaja Henri Langlois (1914-1977) on tiivistänyt aikoinaan osuvasti:

"Chaplin kuuluu kansalle, hänen taiteensa lähtee kansasta, kohtaa kansan ja sitä kautta universumin. Juuri sen vuoksi ja sitä kautta Chaplin on kaikista elokuvantekijöistä lähimpänä sitä, mitä elokuva on kerran oleva."

CHAPLININ ELOKUVIEN SAATAVUUS

Nykykatsoja on erittäin onnellisessa asemassa Chaplinin elokuvien suhteen, sillä ainoatakaan niistä ei ole kadonnut. Lyhytelokuvia on julkaistu useissa eri yhteyksissä, mutta suurin osa niistä heikolla kuvanlaadulla varustettuina. Jos Chaplinin lyhytelokuvat kiinnostavat, kannattaa hankkia BFI:n brittijulkaisuja.

Pitkät elokuvat julkaistiin Hongkongin kreivitärtä lukuun ottamatta yhtenä sarjana vuonna 2004. Erinomaisesti restauroiduista julkaisuista vastaa MK2-yhtiö ja niitä on saatavilla ihan kotimaastakin. Sarjaan kuuluu lisäksi dokumentti Chaplinin urasta sekä seitsemän lyhytelokuvaa sisältävä julkaisu. Myös Hongkongin kreivitärkin on sittemmin julkaistu kotimaisin tekstityksin Universalin toimesta.