Kultakuume - The Gold Rush (1925)

Kultakuume (The Gold Rush, 1925 USA) on mestari Charles "Charlie" Chaplinin yksi kuuluisimmista elokuvista, jossa mies itse myös esiintyy ohjauksen lisäksi. Nykyaika on se toinen merkittävä elokuva. Juuri näin vanhojen klassikoiden katsominen avartaa kummasti elokuvanhistoriaa ja kertoo siitä kuka olikaan se ensimmäinen. Se mitä nykyään käytetään komedioissa huonona tai onnistuneena huumorina on yleensä peräisin jostain aikaisemmasta elokuvasta, usein Chaplinin teoksista.

Chaplin oli viime vuosisadan kiistattomimpia koomikoita, jonka huumori ei kuole vieläkään. Pullamössö kansalaisena en uskonut Kultakuumeella ja Charlie Chaplinin ohjauksella olevan näinkin paljon vaikutusta vieläkin. Minä nauroin, kun Lonely Prospector (Chaplin) kaatuili. Kultakuume kertoo juuri siitä klassisesta Klondiken kultaryntäyksestä, josta on tehty elokuvia, kirjoja ja on syntynyt satuhahmoja, joilla on vieläkin vaikutusta kulttuurissamme. Chaplin otti tämän aiheen käyttöön jo aika tuoreelta, jo vuonna 1925.

Elokuvassa mies itse esittää Lonely Prospectoria, joka saapuu tuhansien muiden kullanetsijöiden kanssa Alaskaan. Myrskyssä hän kuitenkin eksyy ja löytää yksinäisen talon vuorilta. Talon omistaja ei oikein hyväksy vierasta, mutta joutuu nöyrtymään, kun paikalle saapuu toinen kullanetsijä. Kullanetsijät asettuvat taloksi. Myrsky ei hellitä ja pian talon kaikki ruokavarat on syöty. Tästä syntyy yksi legendaarisimmista chaplin-kohtauksista, jossa mm. syödään lakritsasta tehdyt kengät.

Elokuva viljelee tällaisia kullissisessioita, jossa yhdessä paikassa tapahtuu kaikenlaista hauskaa. Pelkäksi komiikaksi elokuva ei mene, vaan se osaa olla myös helyttävä. Sillä Lonely Prospector rakastuu elokuvassa myöhemmin Georgia-nimiseen tanssijattareen saluunassa. Chaplinin ja Georgian välinen rakkaussuhde toimii nykypäivänkin notting hilleissä, joissa hiukan hömelö mies rakastuu kuuluisaan naiseen ja saa tämän sydämen puolelleen, vaikka muita miehisempiäkin kosijoita olisi.

Elokuvan kameratekniikka, komediaosuudet ja etenkin näyttelijäsuoritukset ovat ällistyttäviä. Kuvaustekniikkasta sen verran, että se osaa olla paikoin erittäin vauhdikas, vaikka ollaankin vasta elokuvan teinivuosissa. Kultakuumeen komiikkaosuudet ovat varmaankin historiamme eräs muisteltavimista sketseistä, joita kukaan jerry springer ei pysty voittamaan. Charlie Chaplinin sooloilu sämpyläjaloilla on hauskuudessaan mestariteos.

Mykkäelokuvasta puuttuu luonnollisesti ääni, joten musiikin käyttö ja ilmeillä viestiminen nousee montakertaa suurempaan osaan. Musiikin käyttö oli jäänyt ikävä kyllä pelkkään monotoniseen urkuvirsuihin, joiden kuuluttaminen lähes puolitoista tuntia on liikaa. Nopeasti laskettuna kuitenkin positiivisia puolia elokuvasta löytyi huomattavasti enemmän ja täten uskallan todeta elokuvan olevan historian merkittävimmistä teoksista. Tässä tilanteessa ei ratkaise sen tuottamat tulot, vaan elokuvallinen tarjonta.