Zoolander (2001)

Ben Stiller on paremmin tunnettu näyttelijänä kuin ohjaajana. Siltikin hänen itsensä ohjaamat elokuvat ovat olleet tasaisen hyviä, kun taas näyttelijänä hänen uralleen on mahtunut hieman huonompiakin elokuvia. Hänen esikoisohjauksensa Reality Bites (1994) oli vahva nuorisokuvaus, kun taas Cable Guy (1996) oli kritiikistä huolimatta harvinaisen onnistunut musta komedia. Zoolander (2001 USA) on Stillerin kolmas elokuvaohjaus, ja selvästi myös heikoin. Mutta onhan kaksi kolmestakin jo aika kova suoritus?

Muotimaailmalle irvisteleminen on ollut jo kuvioissa hyvän aikaa, ja siksi se ei enää helposti nauratakaan. Se on yksi lempiaiheista satiirille. Zoolanderissa muotimaailman värikkyyttä tarkastellaan Derek Zoolander -nimisen miesmallin (Ben Stiller) kautta. Hän on menestyvä malli ja uraputkelle ei näy loppua. Alamäki alkaa kuitenkin yllättävän nopeasti sillä, kun Derek huomaa hävinneensä Vuoden miesmalli -kilpailun nuorelle hippi-malli-vastustajalleen Hanselille (Owen Wilson, Shanghai Noon), hänen ulkonäölleen ja "sininen teräs" -katseelleen ei löydykään enää ostajia. Mies masentuu täysin ja lähtee etsimään juuriaan. Monistakin paikoista.

Toisaalla muotiguru Mugatu (Will Ferrell) on joutumassa vaikeuksiin, sillä suuri osa hänen vaatteistaan valmistetaan Malesiassa ja Malesiassa puolestaan ollaan lopettamassa lapsityövoiman käyttö. Tämähän ei sovi Mugatulle, jonka kustannukset nousisivat huomattavasti, joten hän ryhtyy tuumasta toimeen. Hän palkkaa masentuneen Zoolanderin uuden mallistonsa päämalliksi ja lupaa hänelle "uuden tulemisen". Mutta Zoolander ei tiedäkään, että hänen pussissaan ei olekaan puhtaita jauhoja vaan koira haudattuna. Mugatu aikoo aivopestä Zoolanderin ja suunnittelee ohjelmoivansa hänet surmaamaan Malesian pääministerin, joka tulee vierailulle New Yorkiin. Mutta Zoolander ei antaudu taistelutta. Hätä keinot keksii, ja vaikka Zoolander ei keksisikään, niin luvassa pitäisi silti olla hauskoja hetkiä. Ainakin toisten mielestä.

Kuten sanottu, muotimaailman turhamaisuus elokuvissa on yksi sellainen appelsiini, josta on kaikki mahdollinen mehu puristettu ulos jo kauan aikaa sitten. Tämäkään ei ole välttämättä haitaksi, jos huumoria on saatu revittyä tarpeeksi, mutta Zoolanderissa hauskuus jää muutamaan nauruun ja hieman useampaan hymähdykseen, vaikka vitsiä väännetäänkin lähes taukoamatta. Suurimman osan punch lineistä haistaa jo kaukaa. Yhtenä positiivisena asiana voitaisiin kuitenkin pitää sitä, että alapäähuumoria ei suuremmin viljellä tässä elokuvassa. Alapäähuumori on yleensä halpamainen - joskin toisinaan toimiva - ja valitettavan yleinen tapa shokeerata tai hauskuttaa yleisöä, joten on virkistävää, että joku jaksaa vielä yrittää jotain muutakin.

Lähes kaikki elokuvan hauskimmista jutuista on tietenkin kirjoitettu Stillerille, onhan hän itse ollut kirjoittamassa elokuvaa. Owen Wilson onnistuu karistamaan ärsyttävät maneerinsa kiitettävällä tavalla ja muutenkin pärjää hyvin Stillerille gag reelissä. Muuten elokuvan näyttelijätyötä on paha mennä analysoimaan, eipä tässä suuremmin kukaan pääse loistamaan tai kikkailemaan taidoillaan. Kuuluisia nimiä ja naamoja vilahtaa siellä täällä enemmän kuin jaksaa laskea, tunnetuimpia näistä ehkä Lenny Kravitz, David Bowie, Christian Slater, Milla Jovovich, David Duchovny, Jon Voight, Natalie Portman, Cuba Gooding Jr. jne. jne. jne...

Jos Stillerin aikaisemmat elokuvat ovat naurattaneet niin voin kuvitella, että monet löytävät myös Zoolanderista paljon hyvää, onhan mies onnistunut olemaan hyvinkin hauska mm. elokuvassa Perhe kuin painajainen. Zoolanderissa oli muutamia hyviäkin hetkiä, mutta enää tämä aihe ei jaksanut oikein riemastuttaa. Eihän kerran hyvä ruokakaan maistu enää kovin herkulta, kun sen on lämmittänyt kymmenen kertaa mikrossa. Ontuva vertaus, mutta vertaus kuitenkin.