Valkoinen kaupunki (2006)

Juuri viikonloppuna viidellä Jussi-patsaalla palkittu Aku Louhimiehen draamaelokuva Valkoinen kaupunki (2006 Suomi) lainailee Martin Scorsesen klassikosta Taksikuski ja piirtää yhtä syvälle loskaiseen maahan tarinansa mitä ohjaajan edellinen teos Paha maa (kahdeksan Jussia). Patsaita elokuvalle jaettiin Louhimiehen ohjauksesta, Paavo Westerbergin ja Mikko Koukin käsikirjoituksesta, Samu Heikkilän leikkauksesta sekä elokuvan pääosista (Janne Virtanen ja Susanna Anteroinen). Parhaan elokuvan Jussin nappasi Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot, mutta lähes oikeutetusti muut tärkeimmät patsaat tulivat Valkoiselle kaupungille. Myös Kaurismäen teos on tarinan tyyliltään vahvasti liitoksissa ohjaajan aikaisempaan elokuvaan Mies vailla menneisyyttä. Aku Louhimies on löytänyt oman suomalaisen synkän ja melankolian sävyttämän tyylinsä kertoa arjessa vahvasti kiinni olevia tarinoita. Näillä eväillä hän toivottavasti myös löytää laajemman yleisön ulkomailta.

Veli-Matti (Janne Virtanen) on perheenisä ja taksirenkinä kolmivuorotyössä. Vaimo Hanna (Susanna Anteroinen) palaa kahden kuukauden matkalta Ranskasta kolmen lapsen ja kuihtuvan avioliiton arkeen. Avioero näyttää hetken jopa sopivalta tieltä ulos umpikujasta, mutta pian Veli-Matti huomaa itsensä ajetuksi nurkkaan. Yhteiskunta kertoo selkeästi hänelle, ettei pidä juuri minään isän huoltajuutta äitiyden rinnalla. Halu osoittaa isyyden tärkeys omille lapsilleen torjutaan joko Hannan tai virkailijoiden suunnalta eivätkä toistuvat takaiskut lopulta johda kuin onnettomaan tunteidenpurkaukseen sivullisiin.

Aku Louhimies on ollut tinkimätön elokuvansa suhteen. Aihevalinta on täyden kympin arvoinen ja sen toteutus ohjaajasta ja käsikirjoittajien kautta näyttelijöihin on väkevimpiä viime vuosien kotimaisia elokuvia Louhimiehen Pahan maan ohella. Pääosassa esiintyvä Janne Virtanen onnistuu hyvin kuvastamaan maahan potkitun uhrin osaa elehtien niin isän kuin rakkautta kaipaavan aviomiehen roolissa. Ilman Susanna Anteroisen syvää tulkintaa itsekkäänä äitinä ei kokonaisuus olisi läheskään yhtä eheä. Onneksi myös lapsinäyttelijät ovat riittävän vakuuttavia.

Mitä tulee Samu Heikkilän leikkaukseen en voi yhtyä Jussi-komitean päätökseen palkita se patsaalla. Leikkaus ei ole Valkoisessa kaupungissa tarinankerronnassa päällimmäisenä, että se hyppäisi sen ansiosta esille. Mutta eipä leikkaus myöskään ole Jussin arvoisesti taustalla tarkoituksenmukaisesti vaikuttamassa, vaan heikoissa kohtauksissa se ärsyttää. Dialogi on pilkottu nopeilla leikkauksilla sopivan rytmin saamiseksi, mutta lopputulos on vain häiritsevän sekavaa ja teennäistä. Joskus sitä toivoo keskusteluihin hiljaisia katseita puhuvien päiden sijaan.

Televisiosarja Irtiottoja suhde elokuvaan näkyy ainakin tuotannollisella puolella. Lavastus kuin kuvaus ovat halvanoloisia. Toisaalta tämä tukee elokuvan kuvaamaa arkirealismia, mutta samalla uppotuminen tarinaan saattaa jäädä vajaaksi. Dokumenttina kyseinen tarina saattaisi toimia halvassa ulkoasussa, mutta fiktiivisenä elokuvan katsoja odottaisi näyttävämpää esillepanoa.

Siinä missä Valkoinen kaupunki on vahvimmillaan se tarjoaa puhuttelevaa ja ahdistavan todenmukaista draamaa ja onnistuu herättämään keskustelua.