Rukajärven tie (1999)

Nuori, uusi ja voimakas ohjaaja Olli Saarela nousi toisella elokuvallaan Rukajärven tiellä (1999 Suomi) suomalaisten tietoisuuteen. Saarelan tapa tulkita tilanteita on vilpitöntä ja vaikuttavaa, kuten toisella kotimaisella menestysohjaajalla, Markku Pölösellä. Saarela eroaa seniorista kuitenkin ei-amerikkalaisella tavalla esittää asioita.

Suomi-filmin "nousun" mukana teattereissa on esitetty monia hienoja elokuvia kuten esimerkiksi Häjyt ja Levottomat. Rukajärven tie pysyy siinä genressä mistä suomalaiset ovat aina helisseet, sotaelokuvissa. On varmaan turha mainita tuntemattomia sotilaita, sillä niiden katsominen ja lukeminen ovat yksi kansamme sivistyksenmittapuita. Saarelan Rukajärven tie tuo kuitenkin yllättävän paljon uutta, muuten niin samanlaisiin sotaelokuviin.

Rukajärven tien näyttelijät tekevät lähes poikkeuksetta onnistunutta työtä. Luutnantti Perkolan roolissa oleva Peter Franzen onnistuu pääosassa hyvin. Samaten hänen vaimoaan esittävä Irina Björklund (on myös todellisuudessa puoliso) löytää itsestään helposti lotan. Muissa rooleissa näkyy monia merkittäviä suomalaisia näyttelijöitä aina vanhemmasta Kari Väänäsestä nuorempaan Arttu Kapulaiseen.

Elokuva on kuitenkin Saarelan elokuva, eikä vaikkapa Franzenin ja Björklundin tähdittämä sota-rakkaus-tarina. Miehen panos näkyy jokaisessa kuvakulmassa, lavasteessa ja sanassa. Saarelalle tyypillinen tapa kuvata tilanteita kristilliseen symboliikkaan verhottuna toistuu myös Rukajärven tiessä. Mediassakin kohinaa herättänyt "Viimeinen ehtoollinen" on kohtaus, jossa Perkolan johtama kaukopartio viettää viimeisen ateriansa keskellä hiljaisuutta ennen "sotaansa".

Sota on tilanteena sellainen paikka, jossa uskonasiat nousevat helposti pääkoppaan. Tällöin ihminen yrittää työntää kaameudet pois läheltään ja saada turvaa "ylemmältä taholta". Vaikka elokuva sisältää useamman kilon kristillistä vihjailua, ei sotilaista ole kuin yhdellä hiukan suurempia uskonnollisia aatoksia. Todennäköisesti muut sotilaat salaavat tuntonsa. Jopa paholaisen läsnäoloa vihjaillaan alikersantti Jussi Lukkarin skeptisellä ja fiksulla hahmolla, jonka nimi voisi olla Luficer.

Rukajärven tie tarjoaa iloa myös silmällä. Betoniviidakoita ei ole, vaan harjuisia havumetsiä ja soita joita halkoo pitkospuut. "Pieni suomalainen" hihkuu sisällämme, kun Saarelan ohjaama kamera kaartaa kaukopartion pyörien ohitse kohti taivasta. Silloin kun sota käydään juuri tässä kauniissa maastossa kertoo se voimakkaammin sanomansa sodan pahuudesta.

Kokemuksena elokuva on ainutlaatuinen. Se tarjoaa toisenlaisen tavan tutustua sotaan, joka on ollut paljon muutakin kuin pelkkää pyssyjen paukuttelua. Se on ollut paljon myös kyttäämistä ja odottelua. Rukajärven tiessä partio kohtaakin venäläisiä vain jokien ja soiden ylityksissä. Kylissä ei nähdä koskaan venäläisiä, jotka jäävätkin anonyymeiksi, tuntemattomiksi hahmoiksi.

Rukajärven tie on hiukan erilainen kuin muut sotaelokuvat, se tarjoaa jännitystä ja toimintaa. Näyttelijät ovat hommansa osaavia ammattilaisia, joilta irtoaa välistä mehevää dialogia. Olli Saarela viimeistelee ja kruunaa elokuvansa omilla taidoillaan. En ihmettele sitä, vaikka Rukajärven tie olisikin 90-luvun katsotuin elokuva.