Little
Nicky (2000)
Pikku-Nikke on jo pienistä pojasta asti ollut poikkeuksellinen
Helvetin kartanoon. Hyväntahtoinen nassikka ei ole kiusannut tai
elänyt aivan liekkimaan tavoilla. Kun isoveljet suuttuvat isän päätöksestä
jatkaa Helvetin isäntänä, Herra 666:na seuraavat 10 000 vuotta,
lähtevät he maan päälle tekemään aluksi New Yorkista maanpäällisen
helvetin. Samalla sulkeutuu Helvetin portti, eikä uusia syntisiä
sieluja tipu enää manalaan. Isukin oma syntinen sydän ei kestä tällaista
sieluttomuutta ja alkaa näin rapistua kirjaimellisesti ja Pikku-Niken
on pakko lähteä maan päälle estämään isoveljien teot.
Nimekkäillä komedian taitureilla kuin Adam Sandlerilla (The
Wedding Singer - Häälaulaja) ja Rhys Ifansilla (Notting
Hill) tarjoiltu DVD-kiekko on tulisesta ilmapiiristä riippumatta
lattea ja hidastempoinen komediapala. Sandler ei ole ollut Little
Nicky -kyhäelmää ennen suosikkini, joten nyt suu mutrulla lauotut
vitsit tuntuvat jopa vielä enemmän teennäisiltä ja tylsiltä.
Edes Harvey Keitel, Nickyn isukkina ei innosta, jos sitten saa
taas syttymään satunnaiset harvey -fanit. Yllättäen Keiteliä on
kehuttu Little Nickyn roolista Saatanana, joka ei vastaa henkilökohtaista
kuvaani Manalan herrasta niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kun Keitel
ei nappaa, varastaa shown myös häneltä Rhys Ifans, jonka brittiveri
sykkii clam rock-kuteiden alla hurmiollisesti maailman valloituksen
aikana.
Ohjaaja Steven Brill hyödyntää elokuvassaan enemmän "teknisiä ihanuuksia"
kuin rakenteellisesti kestävän juonen pystyttämistä. Elokuvan juoni
on erikoisesti hajanainen, satunnaiset sivuosat varastavat shown
ja toiset sivuosat menettävät merkityksensä efektien jyllätessä.
Patricia Arquette (Bringing
Out the Dead) hentona new yorkilaisena ja Nickyn ensirakkautena
ei onnistu roolissaan, josta saamme kiittää myös ohjaaja Steven
Brillin mitätöntä paneutumista hahmojen hiomiseen, ja ylipäätään
niiden rakentamiseen. Sandlerin ja Arquetten hahmojen välinen romanssin
merkitys elokuvassa on yhtä paljon kuin miljoona dollaria Steven
Spielbergille.
teksti: ©
2001 Raimo Miettinen

|