Isiemme liput - Flags of Our Fathers (2006)

76-vuotias elokuva-ikoni Clint Eastwood palaa parin vuoden hiljaiselon jälkeen näyttämölle kovat piipussa. Kahden megahitin (Menneisyyden ote 2003, Million dollar baby 2004) jälkeen vietetty ”välivuosi” poikii vihdoin hedelmää ja tuloksena on kaksi toista maailmansotaa käsittelevää sotadraamaa. Eastwood teki niin sanotusti ”peterjacksonit” ja kuvasi molemmat elokuvat samaan aikaan. Ensimmäisenä näistä kahdesta saamme nähdä Amerikkalaista sankari-kuvaa ja ilmiötä tarkastelevan elokuvan Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006 Yhdysvallat). Toinen, Letters from Iwo Jima, saapuu elokuvateattereihin tammikuussa.

Isiemme liput kertoo tarinan kolmesta amerikkalaisesta sotilaasta, jotka osallistuivat toisen maailmansodan aikana Iwo Jiman historialliseen taisteluun japanilaisia vastaan. Amerikkalaiset onnistuivat nujertamaan japanilaiset ja taistelun lopuksi saaren ainokaisen mäennyppylän päälle pystytettiin lipputanko, jonka päässä liehui tähtilippu. Lipputangon pystytys ikuistettiin filmille ja tuosta valokuvasta tulikin yksi historian kuuluisimmista.

Kolme lipputangon pystytyksessä mukana ollutta sotilasta lähetettiin takaisin kotimantereelle kertomaan mieliä nostattavaa sankaritarinaa ja keräämään sotaobligaatioiden muodossa varoja valtiolle, jonka rahavarannot alkoivat jo vuonna 1944 käymään vähiin. Isiemme liput kertoo tarinan näistä kolmesta sotilaasta, heidän kokemuksistaan Iwo Jimassa, ja sen jälkeisestä elämästä. Media leipoi heistä sankareita, mutta miten he itse asian kokivat? Mitä tapahtuu sankareille sodan jälkeen?

Isiemme liput on Eastwoodin tutkielma sankaruudesta sekä ihmisten ja yhteiskunnan tarpeesta nostaa kaaoksen keskeltä esiin sankareita. Sankareita tarvitaan, joten heidät luodaan, jonka jälkeen heidät unohdetaan. Sotilaat itse eivät koe yleensä itseään sankareiksi. Useammin he tuntevat syyllisyyttä kuin ylpeyttä teoistaan. Eastwoodin näkökulma on selkeä, mutta ei valitettavasti kovinkaan tuore.

William Broyles Jr:n ja Oscar-voittaja Paul Haggis´in käsikirjoittama elokuva on ehdottomasti vahvimmillaan kuvatessaan Iwo Jiman taistelua, joissa näkyy selvimmin tuottajana toimineen Steven Spielbergin (Pelastakaa sotamies Ryan ja TV-sarja Taistelutoverit) kädenjälki. Kuvan värit on haalistettu niin, että elokuva näyttää jo melkein mustavalkoiselta. Käsivaralla kuvatut taistelukohtaukset näyttävät lähes dokumentaarisilta. Taistelukohtauksissa homma toimii erinomaisesti. Ongelmaksi nousee elokuvan rakenne, sillä tarinaa kerrotaan kolmella aikajanalla vuorotellen: välillä näemme Iwo Jiman raivokkaita taisteluita, sitten siirrymmekin sodan loppuhetkiin Amerikkaan ja vielä nykypäiväänkin. Ja taas takaisin sotaan. Kolmea eri aikakautta jatkuvasti vaihteleva elokuva kärsii sirpaleisuudesta. Aina, kun katsoja heitetään Iwo Jiman kauhuista nopeasti sodanjälkeisiin pohdintoihin, tunnelma ja jännitys laukeavat väistämättä. Iwo Jiman jälkeen kaikki muu tuntuu junnaavan paikoillaan.

Elokuvan draamapuolta heikentävät myös nuoret ja kokemattomat näyttelijät, joiden pitäisi kannatella kohtauksia silloin, kun juoni ei ota purrakseen. Ainoastaan Ryan Philippe (Crash, Gosford Park) tuntuu luontevalta osassaan. Melko tuntemattomat Jesse Bradford ja Adam Beach eivät pysty puhaltamaan suurta tunnetta roolihahmoihinsa.