Meg Ryan ja Annette Bening.

Eva Mendes.

Jada Pinkett Smith, Debra Messing ja Annette Bening.

India Ennenga, Meg Ryan ja Candice Bergen.

2000-luvun kiihtyvä trendi on ollut mankeloida aikamme klassikoita uusiin kuosiin. Välillä tuntuu siltä, ettei mikään ole pyhää. Tällä kertaa verstaalle onkin päätynyt todellinen helmi, George Cukorin vuonna 1939 ensi-iltansa saanut Naiset, joka on ohjaaja/käsikirjoittaja Diane Englishin käsissä vääntynyt eräänlaiseksi Sinkkuelämää muunnelmaksi, jossa neljä vahvaa, samaan hiileen puhaltavaa naista tuskailevat ”arkipäivän” ongelmiensa kanssa. Tarinan keskiössä nähdään Mary Haines (Meg Ryan) joka saa viidakkorummun kautta, siis kynsihoitajaltaan, huonoja uutisia: hänen miehellään on salasuhde hienostomarketin parfyymimyyjän kanssa. Vaan eipä hätää, sillä nämä naiset osaavat pitää puolensa, joten äkkiäkös viettelevän vampin (Eva Mendez) syrjäyttää. Homma ei mene lähimainkaan putkeen, ja tapahtumia setvitään piinaavan pitkään, jota katsoja parkakin saa penkissä todistaa lähes kaksi tuskaista tuntia.

Hollywoodin liukuhihnalla ikääntyvät diivat törmäävät aina samaan ongelmaan: kerran niin mahtava ja vastustamaton nimi ei saakaan enää agenttien puhelimia kuumiksi. Ensin tyydytään vähäpätöisempiin pääosiin, sitten jonkinlaisiin sivuosiin ja lopulta päivän pelastaa turhanpäiväinen rooli vieläkin turhanpäiväisemmässä saippuasarjassa. Yli 40 vuotiaille naistähdille ei ole tarjolla juuri mitään ja niinpä ajoittain markkinoille tupsahtaa näitä puoliväkisin purkitettuja muisteloita, joista ei lapsille jää juurikaan kerrottavaa. Naiset (2008, Yhdysvallat) on juurikin yksi näistä. Ohjaaja English käänsi kaikki mahdolliset kivet järjestääkseen rahoituksen elokuvalleen, ja niinpä takavuosien tähtöset Meg Ryan, Annette Bening, Jada Pinkett Smith ja Debra Messing saivat jälleen töitä ison projektin muodossa.

Englishin ohjauksessa on pahoja ongelmia eikä henkilöhahmoihin voi samaistua mitenkään. Näiden keski-ikäisten seurapiirirouvien edesottamukset eivät jaksa kiinnostaa viittä minuuttia kauempaa. Osasyynsä lienee myös Englishin amatööritason käsikirjoituksella, joka suorastaan pakottaa roolihahmot eriarvoiseen asemaan. Vuorosanoja on jaettu epätasaisesti ja ylipäätään aivan liikaa, varsinkin kun Englishin kynästä ei tunnu lähteneen mitään radikaalia sanottavaa. Juonelliset aukot paikataan surutta tyhjänpäiväisellä lätinällä.

Meg Ryan (Uneton Seattlessa) on yhä lähes viisikymppisenä varsin sympaattinen ja tekee roolinsa eteen mitä tehtävissä on. Annette Bening (Armoton maa) hänen uskollisena ystävänään on niinikään yhä rautaisessa vedossa, mitä nyt täysin väärässä elokuvassa ylipäätään. Kärkikaksikon jälkeen lautaselle jää vain uskomatonta sillisalaattia: Mendesin ällöttävän tyrkky tyhjäpäävamppi vielä menettelee, mutta Debra Messing monilapsisen perheen hienostoäitinä ja Jada Pinkett Smith seksuaalisesti vapaamielisenä tyhjäntoimittajana ovat ääripäistä kirkuvimmat. Toki taustalla nähdään valonpilkahduksiakin, kuten Englishin Murphy Brown aikojen tuki ja turva Candice Bergen, mutta myös vino pino turisteja a’la Star Wars ikoni Carrie Fisher tai komedienne Bette Midler. Jälkimmäisen mukanaolo ei tunnu perustellulta lainkaan.

Naiset on alusta lähtien hajuton, mauton ja täynnä luotaantyöntävää feminismiä. Tyylillisesti heittelevässä, mukamas draamakomediassa on lopulta vain kaksi seuraamisen arvoista seikkaa: elokuvassa ei ole ainuttakaan miespuolista näyttelijää, ainakaan ennen loppukohtausta, jossa seurapiiriheitukoiden maailmaan putkahtaa potra poikalapsi... ja se toinen on ääriesimerkki erittäin härskistä tuotesijoittelusta. Enää olisi puuttunut, että elokuva oltaisiin nimetty eniten tarjoavan sponsorin mukaan.

Teksti © 2008 Lasse Lepola

Elokuvan traileri: