Kolmetoista päivää - Thirteen Days (2001)

16. - 28. lokakuuta vuonna 1962 olivat pelottavat 13 päivää koko maailmalle. Maailma seurasi kauhulla tilannetta, joka syntyi, kun amerikkalaiset huomasivat, että neuvostoliittolaiset olivat kuljettaneet Kuubaan 40 ohjusta. Aikaisemmin he olivat luvanneet, ettei Kuubaan tulla kuljettamaan minkäänlaisia aseita, mutta nyt tämä lupaus oli syöty. Samaan aikaan useat neuvostoalukset olivat jo kuljettamassa lisää materiaalia Castrolle. Amerikkalaisten tilanne oli selvä, heidän oli saatava ohjukset pois Kuubasta, jossa ne uhkasivat 80 miljoonan amerikkalaisen henkeä. Kysymys olikin siitä miten tilanteessa toimitaan: tuhotaanko ohjukset pommittamalla, vai neuvottelevatko he itsensä ulos tilanteesta. USA:n armeija painosti J.F. Kennedyä toimimaan heti ja säälimättömästi, kun taas Kennedy ei halunnut vastuulleen ydinsotaa, joka olisi tilanteesta saattanut syntyä. He päätyivät asettamaan Kuuban saartoon, jolloin yksikään neuvostoalus ei pääsisi pahentamaan tilannetta sillä aikaa, kun J.F. Kennedy neuvottelisi tiensä ulos katastrofista. Koko maailma pidätti hengistystään. Kumman hermo pettäisi ensin? Jokaisen pitäisi tietää, miten tilanne lopulta raukesi. Häpeä, jos et tiedä.

Ohjaaja Donaldson (Dante´s Peak) ottaa maalitauluikseen muutaman konfliktin avainhenkilön (tosin vain amerikkalaisia avainhenkilöitä). Luonnollisesti presidentti Kennedy (Bruce Greenwood, Kunniavelka) näyttelee elokuvan tärkeimmän roolin, mutta lähes yhtä tärkeinä esiintyvät hänen veljensä Bobby Kennedy (Steven Culp) ja presidentin erikoisavustaja Kenny O´Donnell (Kevin Costner, JFK, Täydellinen maailma). Muitakin tärkeitä henkilöitä on runsaasti, mutta heitä on liikaa lueteltavaksi, eikä heidän henkilöhahmoihin päästä tutustumaan niin läheisesti, että he olisivat erityisen kiinnostavia esiteltäviä.

Tässä vaiheessa onkin tärkeä huomata, että Kolmetoista päivää (Thirteen Days, 2000 USA) ei ole erityisen totuudenmukainen kuvaus Kuuban ohjuskriisistä, vaikka käsikirjoittaja David Self väittääkin tutustuneensa äärimmäisen tarkasti kaikkiin saatavilla oleviin dokumentteihin. Suurin osa elokuvan keskusteluista ovat käsikirjoittajan omaa oletusta, tai ei edes oletusta vaan enemmänkin tapahtumien väritystä.

Suurin keksintö käsikirjoittajalta on elokuvan yksi päähenkilöistä, eli Kevin Costnerin tulkitsema O´Donnell. Tämä mies oli epäilemättä yhtenä osana sisäpiiriä, mutta dokumentit ja kriisin aikana nauhoitetut keskustelut eivät osoita hänen olleen nokkimisjärjestyksen kärkipäässä. Elokuva itsekin tosin esittää O´Donnellin miehenä, joka lähinnä pitää silmänsä ja korvansa auki ja tyytyy välittämään paperilappuja tärkeissä kokouksissa, toimien kuitenkin suljettujen ovien takana hyvinkin tiiviisti yhdessä Kennedyjen kanssa. Totuutta ei voi tietää, mutta faktoja ei ole tarpeeksi, jotta elokuvan O´Donnell´ia voitaisiin kutsua totuudenmukaiseksi henkilöhahmoksi. Eli elokuvantekijät ovat ottaneet tiettyjä vapauksia tarinan kerronnassa, mutta raamit ovat kyllä kohdallaan. Näin se aika paljon näytti menevän sivullisen silmissä. Uutta meille kaikille on oletetut inside-keskustelut, joissa väsyneet ja hikoilevat miehet yrittävät selvittää solmussa olevaa tilannetta juomalla naurettavia määriä kahvia ja esittämällä monimutkaisia teorioita, jotka selventävät vain sen, että näillä miehillä on enemmän valtaa kuin todellisia mahdollisuuksia ratkaista tilannetta.

Kolme päänäyttelijää tekevät kaikki uskottavaa työtä, erityisesti Greenwood-Culp-kaksikko. Nämä kaksi välittävät todellisia tunnelmia, myös ulkonäkönsä välityksellä, sillä molemmat heistä muistuttavat esikuviaan hyvin vahvasti. Ehkä se johtuu siitä, että molemmat näyttelijät omivat hahmonsa heti elokuvan alkumetreillä. Pian heitä ei enää ajattele työskentelevinä näyttelijöinä vaan todellisina historiallisina hahmoina. Tai ainakin näin tapahtuu parhaassa tapauksessa. Costner on ottanut naamalleen taas sen yhden "tee niin kuin käsken, mä kyllä tiedän"-ilmeen, joka säilyy alusta loppuun. Tällä kertaa se sopii kuvaan ihan mukavasti, joten ei nyt turhaan osoitella Keviniä sormella. Roolit eivät anna mahdollisuuksia suurille revityksille, mutta ei ole tarkoituskaan. Elokuva toimii niin hyvin juuri siitä syystä, että se pysyttelee realistisuudessa.

Kolmetoista päivää on elokuva, joka pitää ottaa vakavasti, mutta siihen ei saa luottaa. Se ei todellakaan ole dokumentti, joka kertoo miten asiat itse asiassa menivät, vaan enemmänkin kertoo jännittävän tarinan, joka palauttaa monet tunteet ja muistot mieleen hieman iäkkäämmille katsojille. Se ei sorru tavanomaisiin trilleri-juonenkäänteisiin vaan toimittaa tarinan perille luottaen sen omaan raskaaseen materiaaliin, täten luoden poikkeuksellisen todentuntuisen tunnelman. Meidän, joita maailma sai vielä luvan odottaa, on lupa käyttää mielikuvitusta ja lähteä mukaan tälle matkalle, joka välittää hyvinkin realistisen oloisia tunnelmia ja antaa osviittaa sille, miltä ihmisistä tuntui tuona aikana. Tosin tilanne saattoi olla hieman pelottavampi amerikkalaisille, kuin meille suomalaisille. He saivat elää 13 päivää siinä pelossa, että 5 minuutin päästä suuri osa Amerikkaa saattoi muistuttaa enemmänkin Siperiaa kuin heidän kotimaatansa. Tämä ei ole edes liioittelua: jos neuvostoliittolaiset olisivat päättäneet laukaista ohjukset, amerikkalaisilla olisi ollut n. 5 minuuttia aikaa varautua tuhoon. Siinä ajassa ei 80 miljoonaa ihmistä evakuoida. Tuskin edes yhtä.