Manaaja:
Alku - Exorcist: The Beginning (2004)
Monet meistä, jotka pitävät alkuperäistä
Manaajaa yhtenä kaikkien
aikojen mahtavimmista elokuvista, ovat pelänneet aidosti tätä
neljännen Manaaja: Alku (Exorcist: The Beginning, 2004
Yhdysvallat) ilmestymistä. Kun projektiin kiinnitettiin ohjaajaksi
alun perin John Frankenheimer, hommassa oli vielä pientä
kuriositeettia. Voisiko kokenut jännäri-veteraani saada
jotain kiinnostavaa aikaiseksi? Mutta sitten koko hanke muuttui
todelliseksi painajaiseksi: Frankenheimer vetäytyi projektista
ja tilalle löydettiin Paul Schrader, jonka versio ei kuitenkaan
tyydyttänyt tuottajia. Schrader sai kenkää ja kolmanneksi
ohjaajaksi keksittiin Renny Harlin. Tässä vaiheessa me
Manaaja-fanit olimme jo repineet pelihousumme.
Alkuperäisessä Manaajassa saimme tutustua Merriniin (loistava
Max Von Sydow), katoliseen pappiin, joka yritti vapauttaa nuoren
Reganin Saatanan otteesta. Elokuvasta kävi ilmi, että
Saatana ja Merrin olivat tavanneet jo aikaisemmin. Tämä
neljäs Manaaja sijoittuu aikaan ennen alkuperäisen elokuvan
tapahtumia. On vuosi 1949. Tapaamme Merrinin (tällä kertaa
Merriniä esittää Stellan Skårsgard) uskosta
luopuneena nuorehkona pappina, joka on siirtynyt sodan jälkeen
Kairoon ansaitsemaan elantoaan arkeologina. Kun britit löytävät
Keniasta muinaisen kirkon (ajalta, jolloin kristinuskon ei vielä
pitänyt olla levinnyt näihin osiin maailmaa), Merrin hankitaan
paikalle johtamaan kaivauksia ja selvittämään paikan
salaisuus. Paikalliset alkuasukkaat kuitenkin väittävät
löydettyä kirkkoa kirotuksi ja aiheuttavat siirtomaaherroille
jatkuvasti vaikeuksia. Kaiken huipuksi, alkuasukkaat näyttävät
olevan oikeassa, sillä kaivauksilla alkaa tapahtua kaikenlaista
outoa.
Alkuperäisessä Manaajassa oli herkullista seurata nuoren
Reganin muuttumista viattomasta pikkutytöstä Saatanan
asuttamaksi ihmisraunioksi. Myös Merrinin ja Saatanan väliset
keskustelut naulasivat katsojan tuoliinsa. Nyt nuo kiinnostavimmat
elementit puuttuvat neljännestä Manaajasta. Tilalle olisi
siis pitänyt keksiä jotain uutta. Valitettavasti Harlin
ei kuitenkaan tuo valkokankaalle mitään kovin kiinnostavaa,
vaan ohjaa elokuvaa tyypillisenä toimintaelokuvana, sortuen
jokaiseen mahdolliseen kliseeseen mitä kuvitella saattaa. Kaikki
on harlinmaiseen tapaan yliammuttua silloinkin, kun katsojat kaipaisivat
hieman rauhallisempaa tunnelman ja juonen rakentelua. Nyt kaikki
kortit paljastetaan heti alussa ja kököt tietokone-efektit
ovat mukana kirjaimellisesti ensimmäisestä kohtauksesta
viimeiseen. Harlin ei ole kelvoton ohjaaja, mutta siitä huolimatta
ehdottomasti väärä mies tällaisen projektin
puikkoihin.
Ei kai kukaan uskaltanut edes odottaa, että Harlinin Manaaja
yltäisi lähelle sen esikuvaansa? Manaajan neljännessä
osassa tarina ja jännitys on jätetty toiminnan alle, eivätkä
henkilöhahmot nouse missään vaiheessa kiinnostaviksi.
Skårsgard yrittää parhaansa, mutta hänkin joutuu
antautumaan hengettömän ja täysin mielenkiinnottoman
käsikirjoituksen edessä.
Jos tästäkin kelvottomuudesta pitää jotain
positiivista keksiä, niin sanottakoon, että Vittorio Stroraron
mielikuvituksellinen kameratyöskentely yhdessä nopeiden
leikkauksien kanssa saavat toisinaan toimintakohtaukset heräämään
eloon. Nämä ovat kuitenkin lähes merkityksettömiä,
ohikiitäviä hetkiä muuten täysin kelvottomassa
ja persoonattomassa kauhuelokuvassa.
teksti: ©
2005 Antti Honkala

|