Manaaja - The Exorcist (1973)

Kun kauhuelokuvan Citizen Kaneksikin ylistetty Manaaja (The Exorcist, 1973) sai ensi-iltansa vuoden 1973 joulukuussa, aiheutti se hysterian, jollaista ei oltu kauhuelokuvan parissa koettu sitten Universalin klassisten hirviöelokuvien. Kriitikot haukkuivat elokuvan sairaaksi roskaksi, kirkko hyökkäsi voimakkaasti sitä vastaan ja kuuluisa tv-saarnaaja ja evankelista Billy Graham julisti elokuvan olevan paholaisen työtä. On selvää, että moinen ryöpytys pikemminkin houkutteli kuin karkotti yleisöä ja Manaajasta tuli valtaisa kassamenestys. Hieno elokuva palkittiin myös kahdella Oscarilla (käsikirjoitus, ääni), joka oli kauhuelokuvalle ennennäkemätön kunnianosoitus.

Regan MacNeil on tuiki tavallinen tyttönen, joka asuu näyttelijä-äitinsä Chrisin kanssa Washingtonin Georgetownissa. 12-vuotissyntymäpäiviensä lähestyessä Reganin persoonallisuus alkaa yllättäen järkkyä. Huolestunut äiti vie tyttärensä tutkimuksiin, mutta edes maan parhaat lääkäritkään eivät löydä selitystä Reganin yhä väkivaltaisemmalle käytökselle. Viimeisenä mahdollisuutenaan huolestunut äiti kääntyy kirkon puoleen.

Elokuva lähtee liikkeelle hitaasti ja saattaa vaikuttaa pitkästyttävältä varsinkin nykykauhuun tottuneen henkilön mielestä. Elokuvalle kannattaa kuitenkin antaa aikaa ja tempautua mukaan sen uhkaavaan tunnelmaan, sillä kun toiminta pääsee vauhtiin, etenee se loppuun saakka kuin juna.

Manaaja ei sorru selittelyyn. Sen maailma on yksinkertaisen koruton ja raaka, eikä siinä ole lainkaan huumoria mukana keventämässä tunnelmaa. Se ei sievistele, vaan iskee todellisuuden vasten kasvoja tavalla, joka hätkähdyttää edelleen: Regan masturboi verisesti krusifiksilla, oksentaa papin kaavulle, pahoinpitelee äitiään, latelee ruokottomuuksia ja käyttäytyy muutenkin tavalla, jota harvoin näkee. Elokuvan vaikuttavat efektit toimivat vieläkin ja Dick Smithin loistelias maskeeraus syöpyy jokaisen Manaajan nähneen tajuntaan.

Manaaja ei tyydy ainoastaan säikyttelemään näyttävillä shokkiefekteillään, jollaisena se olisi saattanut jäädä vain kauhuelokuvaksi muiden joukossa. Käsikirjoituksen laatinut William Peter Blatty, jonka samannimiseen menestysromaaniin elokuva perustuu, lataa joukkoon aimo annoksen humaanisuutta. Roolihahmot ovat luonnollisia omine ongelmineen ja puhuttelevat katsojaa syvällisemmin, kuin mihin genren elokuvissa yleensä pystytään.

Näyttelijäsuoritukset ovat hienoja kautta linjan. Pääosaan nousee luonnollisesti Regania esittävä Linda Blair, joka jo pelkästään tällä roolilla jäi pysyvästi kauhuelokuvan historiaan. Vasta neljätoistavuotias Blair oli pitkään itseoikeutettu Oscar-pystiin, mutta tehokas mustamaalauskampanja, jonka mukaan valtaosan elokuvasta näytteli sijainen, eväsi häneltä tuon palkinnon. Blairin urakehitys pysähtyi käytännössä tähän elokuvaan, jonka teemaa hän sai toistaa lukuisissa B-luokan kohelluksissa. Vaikka näyttelijätär esiintyy edelleenkin valkokankaalla, on Manaaja se elokuva, josta hänet muistetaan. Jason Miller uskonvaikeuksiensa kanssa kamppailevana isä Karrasina on vakuuttava, kuten myös isä Merriniä näyttelevä Max von Sydow. Ellen Burstyn Reganin äitinä sekä Lee J. Cobb poliisipäällikkö Kindermanina herättävät ansaittua sympatiaa. Demonin äänenä kuullaan Mercedes McCambridgea.

Vuonna 2000, 27 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, julkaisivat Friedkin ja Blatty (pääasiassa Blattyn vaatimuksesta) elokuvasta uuden, 11 minuuttia pidemmän version, joka sisältää kohtaukset, jotka poistettiin ennen alkuperäisen elokuvan ensi-iltaa. Uusi versio sai varsin ristiriitaisen vastaanoton: kannattajien mielestä se toi enemmän syvyyttä itse tarinaan, kun taas vastustajat ovat sitä mieltä, että lisätyt kohtaukset rikkovat elokuvan intensiivisen kerronnan ja muuttavat koko teoksen puuduttavaksi. Itse lukeudun alkuperäisen teoksen kannattajiin.