A.I.
- tekoäly - A.I. Artificial Intelligence (2001)
Kauan tätäkin elokuvaa jouduttiin odottamaan. Edesmennyt Stanley
Kubrick kehitteli tarinaa mielessään pari vuosikymmentä ja odotteli
elokuvatekniikan nousevan sille tasolle, että hän voisi tehdä elokuvansa
haluamallaan tavalla. Valitettavasti hän ei koskaan päässyt toteuttamaan
projektiansa, vaan sen nappasi siipiensä alle toinen alan jättiläinen
Steven Spielberg.
Tämä onkin yksi elokuvan heikentävä tekijä. Steven Spielberg on
tosin itse kirjoittanut elokuvan, mutta siinä näkyy vahvasti Kubrickin
suunnittelema synkkä maailman- ja ihmiskuva. Kun tähän ympätään
mukaan Spielbergin tunnetusti tunteellinen ja perhekeskeinen tarinan
kerronta niin voi olla varma, että kokonaisvaikutelma on jokseenkin
ristiriitainen. Siitäkin huolimatta A.I. - tekoäly (A.I.
Artificial Intelligence a.k.a. Artificial Intelligence: A.I., 2001
USA) jää kuitenkin plussan puolelle sillä ulkoiset puitteet ovat
mahtavat ja vaikuttavat. Reipas pari tuntia menee alkuvaikeuksien
jälkeen miellyttävästi, sillä aina on mielenkiintoista seurata mitä
Spielberg seuraavaksi keksii. Eikä itse tarinakaan ole ollenkaan
huono.
Tulevaisuuden maailmassa nykyiset metropolit ovat vain muisto.
Meret ovat paljolti nielaisseet suuret merenrantakaupungit ja vanhat
sisämaan kaupungit ovat niin rehevöityneitä ettei siellä kukaan
jaksa elää. Sen sijaan uudet, futuristiset kaupungit, joissa robotit
ja ihmiset elävät sekaisin hallitsevat maailmankuvaa. Cybertronic
niminen firma valmistaa ihmisrobotteja, joilla on kaikilla oma tarkoituksensa.
Heitä on A:sta Ö:hön, taloudenhoitajista rakastajiin. Nyt Cybertronics
kehittelee ihmisrobottia, joka osaisi "aidosti" rakastaa. Henry
(Sam Robards) työskentelee Cybertronicsissa ja saa viedä kotiinsa
yhden näistä prototyypeistä. Hänen nimensä on David (Haley Joel
Osment, Anna hyvän
kiertää). Henryn vaimo Monica (Frances O´Connor, Pyörryksissä)
on aluksi haluton ottamaan moista omituisuutta kotiinsa, mutta lopulta
hänen lapsenkaipuunsa ohittaa järjen äänen. Niinpä David alkaa kotiutua
uuteen kotiinsa ja opettelee kovasti "rakastamaan aidosti".
Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Henryn ja Monican oikea poika saapuu
kotiin sairaalasta. Yhteiselo robotin ja oikeiden lapsien välillä
ei ota sujuakseen, joten lopulta perheen vanhemmat päättävät hankkiutua
eroon vaaralliseksikin osoittautuneesta robotista. Hylättynä ja
surullisena David vaeltelee pitkin poikin maata käyttäen kompassinaan
tarinaa Pinokkiosta, jossa Sininen Haltija muuttaa lopulta nuken
oikeksi pojaksi. Samaa hakee David. Hän uskoo voittavansa takaisin
"äitinsä" rakkauden, jonka hän on menettänyt syistä, joita hän ei
itse osaa ymmärtää. Matkansa varrella hän tapaa rakastajarobotin
Gigolo Joen (Jude Law, Lahjakas
herra Ripley), joka auttaa häntä tehtävässään läpi kummallisen
ja vaarallisen matkan.
Spielbergin muovaama kuva tulevaisuudesta on visuaalisella tasolla
loistava. Hyvin rullaavat ja tarkoitustaan palvelevat erikoisefektit
tekevät maailmasta toisinaan hienoa katseltavaa. Se on kuitenkin
hyvin samankaltainen kuin monet muutkin maailmat, joita menneisyydessä
on nähty, aina Blade Runnerista Total Recaliin ja Fifth Elementtiin:
koneet hallitsevat ja kaikki on kaaosta. Mutta mitäpä siitä, niin
se saattaa hyvin ollakin.
A.I. viljelee koko elokuvan ajan hyvin paljon eettisiä ja moraalisia
kysymyksiä. Mikä velvollisuus ihmisellä on rakastavaa robottia kohtaan?
Kuinka aitoa voi tietokoneohjelmoitu rakkaus olla? Kuinka pitkälle
ihmisen korvaamisessa koneilla saa mennä? Kaikki kysymykset ovat
ihan hyviä, ja ajatuksia herättäviä, mutta ei A.I. tunnu pyrkivän
millään tavalla vastaamaan näihin kysymyksiin tai esittämään siihen
edes minkäänlaista fiksua näkökulmaa. Päin vastoin, A.I. tuntuu
lopulta sotkeutuvan omaan kysymysten verkkokonsa yrittäessään viedä
tarinaa liian monelle tasolle. Lopulta pelkistetty sci-fiseikkailu
olisi ehkä toiminut paremmin. Tässä suhteessa Spielbergin ja Kubrickin
erilaiset näkemykset tuntuvatkin tuottavan ongelmia. Tarinana A.I.
kuitenkin toimii. Davidin värikäs ja hetkittäin kaaosmainenkin matka
tuntuu suurimmilta osin mielenkiintoiselta, varsinkin, kun elokuvan
ensimmäinen tunti oli varattu pelkälle henkilöhahmojen esittelemiselle
ja tarinan pohjustamiselle, joka menee hieman turhan kuivaksi paikka
paikoin.
A.I. jää kokonaisuutena hieman ontoksi. Se ei todellakaan ole sellainen
spektaakkeli, jollaista Spielbergin ja Kubrickin "yhteisprojektilta"
voisi odottaa. Näkemyksellisellä ja aatteellisella tasolla se jää
kauaksi klassikosta, mutta näyttävänä sci-fiseikkailuna se pääsee
aika pitkälle ja onnistuu viihdyttämään koreudellaan. Nuori Osmentkin
on yllättävän hyvä robottilapsena vaikka hänen näyttelyssään haiskahtaakin
toisinaan pieni yliampumisen haju. Mitenkään erityisen rakastattavaa
hahmoa hän ei saa Davidista kuitenkaan luotua, mutta se ei ole niinkään
hänen syy, sillä tilanne on jokseenkin vaikea: kuinka voisimme eläytyä
hahmoon, joka loppujen lopuksi on kuitenkin vain kone? Robotti ei
anna aineksia erityiselle draamalle, ja niinpä se kiteyttää mielestäni
aika hyvin koko elokuvan teeman: kuinka aidosti voisi ihminen rakastaa
robottia, joka on ohjelmoitu rakastamaan mahdollisimman aidosti,
mutta kuitenkin keinotekoisesti?
teksti: © 2002 Antti Honkala

|