A.I. - tekoäly - A.I. Artificial Intelligence (2001)

Kauan tätäkin elokuvaa jouduttiin odottamaan. Edesmennyt Stanley Kubrick kehitteli tarinaa mielessään pari vuosikymmentä ja odotteli elokuvatekniikan nousevan sille tasolle, että hän voisi tehdä elokuvansa haluamallaan tavalla. Valitettavasti hän ei koskaan päässyt toteuttamaan projektiansa, vaan sen nappasi siipiensä alle toinen alan jättiläinen Steven Spielberg.

Tämä onkin yksi elokuvan heikentävä tekijä. Steven Spielberg on tosin itse kirjoittanut elokuvan, mutta siinä näkyy vahvasti Kubrickin suunnittelema synkkä maailman- ja ihmiskuva. Kun tähän ympätään mukaan Spielbergin tunnetusti tunteellinen ja perhekeskeinen tarinan kerronta niin voi olla varma, että kokonaisvaikutelma on jokseenkin ristiriitainen. Siitäkin huolimatta A.I. - tekoäly (A.I. Artificial Intelligence a.k.a. Artificial Intelligence: A.I., 2001 USA) jää kuitenkin plussan puolelle sillä ulkoiset puitteet ovat mahtavat ja vaikuttavat. Reipas pari tuntia menee alkuvaikeuksien jälkeen miellyttävästi, sillä aina on mielenkiintoista seurata mitä Spielberg seuraavaksi keksii. Eikä itse tarinakaan ole ollenkaan huono.

Tulevaisuuden maailmassa nykyiset metropolit ovat vain muisto. Meret ovat paljolti nielaisseet suuret merenrantakaupungit ja vanhat sisämaan kaupungit ovat niin rehevöityneitä ettei siellä kukaan jaksa elää. Sen sijaan uudet, futuristiset kaupungit, joissa robotit ja ihmiset elävät sekaisin hallitsevat maailmankuvaa. Cybertronic niminen firma valmistaa ihmisrobotteja, joilla on kaikilla oma tarkoituksensa. Heitä on A:sta Ö:hön, taloudenhoitajista rakastajiin. Nyt Cybertronics kehittelee ihmisrobottia, joka osaisi "aidosti" rakastaa. Henry (Sam Robards) työskentelee Cybertronicsissa ja saa viedä kotiinsa yhden näistä prototyypeistä. Hänen nimensä on David (Haley Joel Osment, Anna hyvän kiertää). Henryn vaimo Monica (Frances O´Connor, Pyörryksissä) on aluksi haluton ottamaan moista omituisuutta kotiinsa, mutta lopulta hänen lapsenkaipuunsa ohittaa järjen äänen. Niinpä David alkaa kotiutua uuteen kotiinsa ja opettelee kovasti "rakastamaan aidosti".

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Henryn ja Monican oikea poika saapuu kotiin sairaalasta. Yhteiselo robotin ja oikeiden lapsien välillä ei ota sujuakseen, joten lopulta perheen vanhemmat päättävät hankkiutua eroon vaaralliseksikin osoittautuneesta robotista. Hylättynä ja surullisena David vaeltelee pitkin poikin maata käyttäen kompassinaan tarinaa Pinokkiosta, jossa Sininen Haltija muuttaa lopulta nuken oikeksi pojaksi. Samaa hakee David. Hän uskoo voittavansa takaisin "äitinsä" rakkauden, jonka hän on menettänyt syistä, joita hän ei itse osaa ymmärtää. Matkansa varrella hän tapaa rakastajarobotin Gigolo Joen (Jude Law, Lahjakas herra Ripley), joka auttaa häntä tehtävässään läpi kummallisen ja vaarallisen matkan.

Spielbergin muovaama kuva tulevaisuudesta on visuaalisella tasolla loistava. Hyvin rullaavat ja tarkoitustaan palvelevat erikoisefektit tekevät maailmasta toisinaan hienoa katseltavaa. Se on kuitenkin hyvin samankaltainen kuin monet muutkin maailmat, joita menneisyydessä on nähty, aina Blade Runnerista Total Recaliin ja Fifth Elementtiin: koneet hallitsevat ja kaikki on kaaosta. Mutta mitäpä siitä, niin se saattaa hyvin ollakin.

A.I. viljelee koko elokuvan ajan hyvin paljon eettisiä ja moraalisia kysymyksiä. Mikä velvollisuus ihmisellä on rakastavaa robottia kohtaan? Kuinka aitoa voi tietokoneohjelmoitu rakkaus olla? Kuinka pitkälle ihmisen korvaamisessa koneilla saa mennä? Kaikki kysymykset ovat ihan hyviä, ja ajatuksia herättäviä, mutta ei A.I. tunnu pyrkivän millään tavalla vastaamaan näihin kysymyksiin tai esittämään siihen edes minkäänlaista fiksua näkökulmaa. Päin vastoin, A.I. tuntuu lopulta sotkeutuvan omaan kysymysten verkkokonsa yrittäessään viedä tarinaa liian monelle tasolle. Lopulta pelkistetty sci-fiseikkailu olisi ehkä toiminut paremmin. Tässä suhteessa Spielbergin ja Kubrickin erilaiset näkemykset tuntuvatkin tuottavan ongelmia. Tarinana A.I. kuitenkin toimii. Davidin värikäs ja hetkittäin kaaosmainenkin matka tuntuu suurimmilta osin mielenkiintoiselta, varsinkin, kun elokuvan ensimmäinen tunti oli varattu pelkälle henkilöhahmojen esittelemiselle ja tarinan pohjustamiselle, joka menee hieman turhan kuivaksi paikka paikoin.

A.I. jää kokonaisuutena hieman ontoksi. Se ei todellakaan ole sellainen spektaakkeli, jollaista Spielbergin ja Kubrickin "yhteisprojektilta" voisi odottaa. Näkemyksellisellä ja aatteellisella tasolla se jää kauaksi klassikosta, mutta näyttävänä sci-fiseikkailuna se pääsee aika pitkälle ja onnistuu viihdyttämään koreudellaan. Nuori Osmentkin on yllättävän hyvä robottilapsena vaikka hänen näyttelyssään haiskahtaakin toisinaan pieni yliampumisen haju. Mitenkään erityisen rakastattavaa hahmoa hän ei saa Davidista kuitenkaan luotua, mutta se ei ole niinkään hänen syy, sillä tilanne on jokseenkin vaikea: kuinka voisimme eläytyä hahmoon, joka loppujen lopuksi on kuitenkin vain kone? Robotti ei anna aineksia erityiselle draamalle, ja niinpä se kiteyttää mielestäni aika hyvin koko elokuvan teeman: kuinka aidosti voisi ihminen rakastaa robottia, joka on ohjelmoitu rakastamaan mahdollisimman aidosti, mutta kuitenkin keinotekoisesti?