powered by FreeFind
 

Hirviöt marssivat Hollywoodiin
osa 1/2

Osa 1 | Osa 2



Dracula, 1931


Dracula (espanjankielinen)


Dracula's Daughter, 1936


Frankenstein, 1931


Frankensteinin morsian, 1935


Näkymätön mies, 1933


Muumio


Werewolf of London, 1935


Ihmissusi – The Wolf Man, 1941


KAUHUELOKUVAN LÄPIMURRON TAUSTAT

Ei liene sattumaa, että amerikkalainen kauhuelokuva on noussut useasti parrasvaloihin jonkin yhteiskunnallisen kriisin tai mullistuksen myötä. 1950-luvulla ydinsodan pelko loihti valkokankaille koko joukon eriskummallisia, usein juuri ydinsäteilyn tai geeniteknologian muovaamia hirviöitä. 1970-luvun raa'at kauhuelokuvat puolestaan heijastelivat paitsi Vietnamin sotaa, myös yhä väkivaltaisemmaksi käynyttä yhteiskuntaa sekä sen mukanaan tuomaa turvattomuuden ja epävarmuuden tunnetta. Lyhyesti todeten: amerikkalaisen kansakunnan pahoinvointi on useasti ollut nähtävillä kauhuelokuvagenren suosiossa.

Amerikkalaisen kauhuelokuvagenren ensimmäiseen kukoistuskauteen liittyy niin ikään vakava yhteiskunnallinen tapahtuma, kansakunnan kaaokseen ajanut lokakuun pörssiromahdus vuonna 1929. Sadat tuhannet menettivät työpaikkansa ja omaisuutensa, monet päätyivät epätoivoisessa tilanteessa itsemurhaan. Huoleton kaksikymmenluvun elämä oli muuttunut synkäksi taistelutantereeksi, jossa jokainen koetti selviytyä parhaansa mukaan. Tässä tilanteessa huumori ei enää riittänyt, joten kauhuelokuvalle oli tilausta – elokuvateatterin hämärässä koetut kauhuelämykset epätodellisine hirviöineen olivat parasta eskapismia, joissa hyvä voitti aina pahan ja antoi näin uskoa monelle parempaa tulevaisuutta silmälläpitäen. Toinen merkittävä genren esiinmarssiin vaikuttanut seikka liittyi tekniikkaan. Kauhu kaikessa muodossaan on parhaimmillaan audiovisuaalisena elämyksenä, joka virittää katsojan aistit äärimmilleen: risaus oven takana saattaa kieliä murhaajan läsnäolosta ja korostaa helposti tilanteen uhkaavuutta. Äänen myötä kauhuelokuvat nousivat aivan uuteen ulottuvuuteen.

Ei pidä kuitenkaan luulla, etteikö kauhuelokuvaa olisi ollut jo ennen äänielokuvaakin. Kauhua on filmattu miltei elokuvan alusta lähtien, mutta mykän kauden aikana niiden tuotanto oli vielä melko satunnaista. Tunnetuin ja ahkerin mykän kauden kauhuelokuvastudio oli Universal, jonka suurella rahalla tuotetut Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1923), Suuren oopperan kummitus (The Phantom of the Opera, 1925), Kissa ja kanarialintu (The Cat and the Canary, 1927) sekä Nauruihminen (The Man Who Laughs, 1928) edustivat lajityypin kärkipäätä – olkoonkin, että etenkin ensin ja viimeksi mainitun sijoittaminen kauhun joukkoon on hieman kyseenalaista. Kuuluisin kauhuelokuvaohjaaja puolestaan oli Metro-Goldwyn-Mayerin riveissä toiminut Tod Browning, joka yhdessä näyttelijä Lon Chaneyn kanssa loi kokonaisen sarjan kauhu- ja jännityselokuvia. Muutamia muitakin tuotantoja tehtiin, mutta varsinainen aalto sai alkunsa Universalin studioilta 1930-luvun alussa.

UNIVERSAL

Carl Laemmlen johtama Universal on samanlainen synonyymi amerikkalaiselle kauhulle kuin mitä Hammer englantilaiselle. Juuri Universal esitteli katsojille suurimman osan lajityypin kestävimmistä ja tunnetuimmista hirviöistä: tyylikkäästi pukeutuvan verenhimoisen kreivi Draculan, elektrodikaulaisen Frankensteinin hirviön, käärinliinoistaan esiin pyrkivän muumion ja täydenkuun aikaan ihmissudeksi muuttuvan lykantroopin. Yhtiö suolsi lukuisia, usein juuri näiden hirviöiden ympärille kehiteltyjä elokuvia vielä senkin jälkeen, kun lajityyppi oli jo ammennettu tyhjiin. Universalin jatko-osa jatko-osan perään –käytäntö on valitettavan ahkerassa käytössä vielä nykyäänkin.

Dracula
Universalin ensimmäinen kauhuelokuva ei olisi voinut olla enää kunnianhimoisempi, kyseessä oli nimittäin Bram Stokerin Draculan (1897) ensimmäinen virallinen valkokangasversio. Draculan tarina oli ollut menestyksekäs Broadway-näytelmä jo muutaman vuoden ajan, joten senkin vuoksi yhtiö tarttui aiheeseen, olihan sillä imua jo teatterinkin puolella. Menestyksen varmistamiseksi Universal kiinnitti filmatisointiin teatteriryhmän keskeisimmät näyttelijät, kauhuelokuvamaestro Tod Browning vuokrattiin M-G-M:ltä ja kuvauksesta huolehti saksalainen Karl Freund.

Liekö Universalilla ollut pulaa osaavista käsikirjoittajista vai oliko tuotannolla niin kiire, että yhtiö joutui turvautumaan suoraan teatteriversion filmaamiseen? Toki tarina ja juonenkäänteet olivat useimmille elokuvan parissa työskentelevälle tällä tavoin tuttuja, mutta melkoisia rajoituksia se elokuvalle asetti ja ne näkyvät selkeästi edelleenkin. Erittäin vaikuttavan ja mieleenpainuvan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tarina pysähtyy ja latistuu. Draculan alkupuolen näyttävät kuvasommitelmat ja lavasteratkaisut saavat jäädä ja loppuaika on kuin katselisi filmattua teatterinäytelmää, eikä edes kovin hyvää sellaista. Browning ei ollut koskaan mikään erinomainen näyttelijäohjaaja ja tämä paljastuu jälleen kerran räikeästi hahmojen lausuessa repliikkejään monotonisesti kautta linjan – ainoastaan Dwight Frye jaksaa eläytyä Renfieldin rooliinsa. Pelkällä Fryen panoksella ei koko elokuvaa kuitenkaan kannatella ja niinpä Draculan alamäki jatkuu loppuun saakka. Katselukelpoinen teos Dracula kuitenkin on, mutta potentiaalia siinä olisi ollut huomattavasti parempaankin. Aikalaisiin moinen tason lasku ei kuitenkaan vaikuttanut, sillä Dracula oli maailmanlaajuinen suurmenestys, joka teki pääosanesittäjä Bela Lugosista tähden.

Koska tekstitys tai jälkiäänitys eivät vielä tuohon aikaan olleet kovinkaan yleisesti käytössä, filmattiin englanninkielisen version kanssa yhtäaikaisesti myös espanjankielinen versio. George Melfordin ohjaama Dracula, jossa pääosaa esittää Carlos Villar, on monin paikoin Browningin versiota ehyempi ja hillitympi, joskin loppua kohden siitäkin katoaa teho: kunnon editointi olisi ollut paikallaan, niin jahkailevaksi elokuva lopulta menee. Espanjankielinen Dracula jäi täysin Browningin version varjoon ja nykyään se onkin alan harrastajien piireissä kuriositeettitapaus.

Universal jätti Draculan hahmon rauhaan sen maailmanmenestyksestä huolimatta ja jatko-osaa saatiin odotella viisi vuotta. Lambert Hillyerin Dracula's Daughter (1936) on tarinaltaan ontto jatko-osa – Draculan tytär saapuu Transilvaniaan hakemaan apua outoon sairauteensa, verenjanoon – mutta toteutukseltaan se vetää aivan vertoja muille Universalin varhaisille kauhuelokuvaklassikoille. Tämän mainettaan paremman elokuvan saatavuus oli pitkään huono, mutta toivottavasti kotimaisen dvd-julkaisun myötä se saa osakseen ansaitsemaansa arvostusta.

Frankensteinin hirviö
Draculan menestyksen innoittamana Universal päätti siirtää valkokankaalle pikavauhtia toisenkin kauhuklassikon. Valinta osui Mary Shelleyn Frankensteiniin (1818), joka oli niin ikään ollut teatterinäytelmien vakioaiheita jo pian ilmestymisestään lähtien. Pääosaa tarjottiin Lugosille, joka ei kuitenkaan soveltunut rooliin. Tähti tosin vastusteli muutenkin, sillä hän ei halunnut profiloitua pelkäksi kauhuelokuvanäyttelijäksi. Draculasta poiketen yhtiö uskoi elokuvan tuoreempiin käsiin. Dwight Fryeta lukuun ottamatta muu näyttelijäkaarti oli kauhun saralla varsin kokematonta. Niin oli myös ohjaajaksi nimetty James Whalekin, jonka näkemyksen ansiosta Frankensteinin hirviö (Frankenstein, 1931) saavuttaa aivan toisenlaisen tason kuin mitä muut Universalin hirviöelokuvat.

Jälleen kerran elokuvan runkona käytettiin teatterinäytelmää, mutta toisin kuin Draculan tapauksessa, Whale osaa kiertää sen aiheuttamat karikot tyylikkäästi. Hänen ohjauksensa on erittäin luontevaa ja varhaisen äänielokuvan rajoitukset on karsittu olemattomiin. Tarinaa on luonnollisesti muutettu jonkin verran Shelleyn alkuperäistekstistä, mutta tämä on vain onnistunut ratkaisu. Kokonaisuutena James Whalen visio Frankensteinin hirviöstä on yksi parhaista klassisen kauhuelokuvakauden teoksista.

Elokuvan valtti ja sen lopulliseen loistoonsa nostava voima on hirviötä esittävä Boris Karloff. Raskaasti maskeerattu Karloff joutuu turvautumaan roolissaan pelkkään elehdintään ja kasvojen ilmeisiin, sillä alkuperäistekstistä poiketen hirviö on täysin mykkä. Tästä huolimatta – tai tämän ansiosta – Karloff saa luotua hirviöstä surullisen ja sympaattisen hahmon, johon katsojan on helppo samaistua: pohjimmiltaan hirviö haluaa elämältä samaa kuin muutkin, ymmärrystä ja hyväksyntää. Karloffin roolisuoritus on niin vahva, että se on peittänyt alleen milteinpä kaikki elokuvan muut hahmot. Pahiten moisesta kärsii Colin Cliven antaumuksella tulkitsema Henry Frankenstein, hirviön luoja. Toisaalta Karloffin kipuaminen Cliven ohi on ymmärrettävämpää, ovathan kauhuelokuvien hirviöt poikkeuksetta muuta ympäristöä kiinnostavampia.

Frankenstein menestyi Draculaakin paremmin ja Universal kiirehti jatko-osan filmaamiseen. Whale ei ollut kuitenkaan moisesta kiinnostunut, vaan hän onnistui välttelemään aihetta neljän vuoden ajan. Ennen vuonna 1935 valmistunutta Frankensteinin morsianta (Bride of Frankenstein) hän ohjasi mm. tiivistunnelmaisen Old Dark Housen (1932) sekä H. G. Wellsin romaaniin perustuvan tieteiskauhistelun Näkymätön mies (The Invisible Man, 1933). Näyttävistä ja edelleenkin sävähdyttävistä erikoistehosteista muistettu Näkymätön mies oli Claude Rainsin läpimurtoelokuva ja kyseessä voisi olla jopa Universalin paras kauhuklassikko, ellei Una O'Connor pilaisi sitä korvia raastavalla kirkumisellaan.

Jatko-osat ovat harvoin menestyneet edeltäjiensä lailla ja varsinkin kauhuelokuvien saralla ne tuntuvat miltei poikkeuksetta yksinkertaisesti rahastukselta. Tässä suhteessa Frankensteinin morsian on poikkeava teos, sillä se kuljettaa hirviön tarinaa sulavasti ja luontevasti eteenpäin ja on muutenkin toteutukseltaan edeltäjäänsä onnistuneempi – visuaalisesti hienon teoksen vaikutukset on nähtävissä vielä nykyäänkin, eritoten Tim Burtonin elokuvissa. Allekirjoittaneelle Frankensteinin morsian on kuitenkin vaikea pala nieltäväksi, sillä tarinasta, jossa hirviö vaatii itselleen vaimoa, on tehty aiempaa humoristisempi. Myös se, että hirviö oppii alkuperäistekstin tapaan puhumaan, syö tämän kiinnostavuutta ja sympaattisuutta. Moisesta huolimatta Frankensteinin morsian on varsin hyvä elokuva, toisin kuin sarjan loput teokset.

Muumio
Suurin osa Universalin kauhuelokuvista nojautui kirjallisiin tuotoksiin ja vain harvoin elokuvissa nähtiin ajankohtaisia kauhuja. Tästä poikkeuksena on Frankensteinin jälkeen valmistunut Muumio (The Mummy, 1932), joka haki innoituksensa vuosikymmentä aiemmin tapahtuneesta faarao Tutankhamenin hautalöydöstä ja sen löytäjiä piinanneesta kirouksesta, jonka väitettiin olleen monen salaperäisen kuoleman syynä. Tätä tarinaa mukaillen Universalin hirviögalleriaan saatettiin liittää uusi tulokas, haudan takaa kostoa janoava muumio.

Karloff esittää muinaista egyptiläistä ylipappia, Im-ho-tepia, joka on vuosituhansia aiemmin muumioitu elävältä hänen osoitettuaan kiinnostusta silloisen faaraon mielitiettyä kohtaan. Kun arkeologinen ryhmä löytää faaraon haudan ja sen myötä Im-ho-tepin sarkofagin, tulee heistä yksi ajattelemattomuuttaan lausuneeksi loitsun, jolla muumio herää henkiin. Im-ho-tep muuntautuu paikalliseksi arkeologiveteraaniksi, joka alkaa tällä kertaa lähennellä erään arkeologin tytärtä, sillä tämä on hänen muinaisen rakkautensa reinkarnaatio. Ennen kuin Im-ho-tep ehtii saada tytön pauloihinsa, hänet kuitenkin tuhotaan.

Universal kierrätti tekijöitään ja tällä kertaa ohjausvastuu annettiin Draculan kuvanneelle Freundille. Kiitettävästi mies tahollaan suoriutuukin, vaikka elokuvassa onkin havaittavissa Draculan kaltaisia ongelmia. Alkujakso, jossa muumio herää vuosituhansia kestäneestä unestaan, lukeutuu kauhuelokuvien vaikuttavimpiin tuokioihin, mutta varsin pian tämän jälkeen elokuva alkaa latistua ja sen kohokohdat ovat harvassa. Syy ei ole kuitenkaan Freundin, sillä latteasta tarinasta ja keskinkertaisista näyttelijöistä olisi tuskin James Whalekaan saanut enempää irti.

Ihmissusi
Ihmissudet ovat olleet kauhutarinoiden vakiokuvastoa jo vuosisatojen ajan, mutta valkokankaalle ne päätyivät varsin myöhään Universalin esitellessä kokoelmansa uusimman tulokkaan vuonna 1935 elokuvassa The Werewolf of London. Jos yhtiön kolme aiempaa hirviötä olivat olleet menestyksiä, ei samaa voi sanoa tästä neljännestä tulokkaasta, sillä elokuva on kauttaaltaan kovin hengetön ja epäonnistunut tuotos.

Tarina kasvitieteilijästä (Henry Hull), joka joutuu Tiibetissä ihmissuden hyökkäyksen uhriksi ja saa tartunnan, on varsin pätevä, mutta toteutus jää kauaksi potentiaalistaan. Pääosaa esittävä Hull ei ole kaksinen ihmissuden roolissaan eikä ohjaajana toiminut Stuart Walkerkaan saa tarinasta paljoa irti – niinpä The Werewolf of London onkin jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle 1930-luvun kauhuelokuvien joukossa. Universal palasi ihmissusiaiheeseen kuusi vuotta myöhemmin elokuvalla Ihmissusi (The Wolf Man, 1941), joka lukeutuukin paitsi aiheen parhaisiin edustajiin, myös Universalin kauhuelokuvien ehdottomaan eturiviin.

Ihmissusi kertoo Larry Talbotista (Lon Chaney Jr. läpimurtoroolissaan), joka joutuu ihmissuden uhriksi ja muuttuu näin ollen joka täydenkuun aikaan ihmissudeksi itsekin. Vaikka Universalin maskeerausmestari Jack Piercen suunnittelema susimaski onkin nykypäivän katsojasta tahattoman koominen, on Ihmissusi muuten täyttä rautaa. Lon Chaney Jr. tekee yhden uransa parhaista hirviötulkinnoista eikä valittamista ole muissakaan näyttelijöissä. Chaneyn susimies on siitä mielenkiintoinen hahmo, ettei se latistu edes 1940-luvun typerissä jatko-osissa, kuten muut hirviögallerian jäsenet.

”Even a man who is pure at heart, and says his prayers by night, may become a wolf when the wolfbane blooms and the autumn moon is bright."

Osa 1 | Osa 2

Teksti © 2008 Kari Glödstaf

 

KUVAT: 1-9. © 1931-1941 Universal Pictures.

© 1999-2008 Hosting: Futuron Internet | Sivuilla vieraillut elokuvan ystäviä Kävijälaskuri

MAINOS: