Yö kuuluu rakkaudelle

Ohjaus Louis Malle
Näyttelijät Jeanne Moreau, Jean-Marc Bory, Judith Magre, José Luis de Villalonga, Gaston Modot, Pierre Frag, Michèle Girardon, Gib Grossac, Lucienne Hamon, Georgette Lobre
Maa Ranska
Pituus 90 min
Ikäraja 15 vuotta
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1958 Lux Compagnie Cinématographique de France, Nouvelles Éditions de Films ja Atlantic Film.

Etsi CDONista

• Kuva 5
• Ääni 5
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Louis Mallen ohjaaman melodraaman Yö kuuluu rakkaudelle (1958) aines on jotain, mistä seurapiiriskandaalit on tehty: lehtimiehen kotirouva Jeanne (Jeanne Tournier) kokee suhteen kuivuneeksi ja hakee virikkeettömään arkeensa jännitystä Pariisista ja vieraista miehistä.

Kuin Mallen myöhemmässä klassikossa Virvatuli (1963) myös tässä päähahmon tapa katsoa elämää on jotenkin auttamattomasti pessimistinen, joskaan ei täysin. Hahmolla on täysi työ löytää elämällensä mielekäs tarkoitus. Pian se alkaa muistuttaa hakuammuntaa, sillä elämisen syyksi ei ole kirkastumassa mitään käänteentekevää.

Etsintäprosessissa umpikujaan törmäämisestä ei ole pitkä matka itsetuhoon, vaikka tilanne ei näytäkään ulkopuoliselle toivottomalta. Tausta on varakas ja ystäväpiiri laaja, mutta jokin mättää.

Ajoittain turhan verkkaisesti etenevän elokuvan sydän sijoittuu viimeisen kolmanneksen sisään, jolloin sen enteellinen nimi realisoituu. Jeanne ja hänen miesystävänsä viettävät kiihkeästi syttynyttä ja palavaa rakkauden yötä sekä unelmoivat yhteisestä tulevaisuudesta, mitä seuraa krapula, sillä he ovat haukanneet kiellettyä hedelmää.

Loikkaus tuntemattomaan ei vielä elokuvan aikana paljastu hypyksi alas kielekkeeltä, mutta rakastavaiset alkavat alustavasti epäillä tekojensa järkevyyttä. Itsesuojeluna he yrittävät niellä nousevan katumuksen tunteen.

Temaattinen painotus on tavallaan uskalluksessa tarttua hyvältä näyttävään ohikiitävään tilaisuuteen, jota ei tosin ole mahdollista loppuun asti punnita. Käytöstä myös kritisoidaan, ja kritiikki kumpuaa ihmisen empivästä luonteesta. Tässä katumus tai häpeä on nähtävä enemmän pintaan pulpahtavina automatisoituneina reaktioina kuin keinotekoisesti luotuina teeman täydentäjinä.

Järkisuhtautumisen sijaan tunteet vievät miestä ja naista. Mutta tunnevetoista elämää ei juurikaan esitetä kirkkaammassa valossa kuin sitä vanhaa, johon se on katkos: taloudellisesti turvattua mutta rakkaudetonta arkea porvarisrouvana maalaiskunnassa.

Myös äkkirakastumisen huumaava vaikutelma epäilyttää. Sen päälle rakennetut sidokset tuppaavat olemaan heikkoja, sillä kestävyyden luo vasta ajan ja etäisyyden suorittama stressitesti — kun tunnetilasta tulee tietämystä. Nyt kuitenkin ollaan laittamassa koko elämä yhden kortin varaan, joka huomenna saattaakin paljastua ulkoa kullatuksi.

Uusi tunteenpalo täyttää Jeannen sisäisen tyhjyyden hetkeksi. Pian harmaan sävyt palaavat, näin on käynyt aiemmin. Mutta kyse voi olla jälleen näköharhasta, jonka luo hahmojen, aikajänteen ja tapahtumien tiukka rajaus. Ehkei Jeanne ole emotionaalisesti valuvikainen vaan kykenee löytämään onnen ja rakkauden oikeassa ympäristössä.

Kahden elämän taitekohdaksi kasvavaa yötä edeltää ilmapiiriltään pirullinen illanvietto. Jeannen aviomies Henri (Alain Cuny) on kutsunut kartanoonsa Jeannen pariisilaiset ystävät Maggyn (Judith Magre) ja Raoulin (José Luis de Villalonga).

Piikittelevä Henri tuntuu alitajuisesti huomaavaan Raoulin ja Jeannen välisen salatun ihastuksen. Kolmas vieras Bernard (Jean-Marc Bory) on sattumalta lipunut Jeannen arkeen annettuaan tälle päivemmällä autokyydin. Yksi näistä miehistä tarjoaa Jeannelle irtioton vanhasta.

Yö kuuluu rakkaudelle etenee tapahtumien tasolla suoraviivaisesti ja näyttää upeassa mustavalkoisessa asussaan klassiselta melodraamalta, mutta kuoren alla on ristiriitaisten tunteiden voimakas aallokko. Lopetus ei ole onnellinen, vaan se on epävarma lupaus sille, että tulevaisuudessa onnellinen loppu on kukaties lunastettavissa.

DVD: Elokuvan suomalaisen laitoksen on julkaissut Atlantic Film. Mustavalkoinen kuva (16:9 anamorfinen, 2.35:1) on puhdas ja lähes virheetön. Ääniraitana on hyvälaatuinen 2.0 ranska. Ei sisällä lisämateriaalia.

Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen