Alfred Hitchcockin filmografia on varsinkin 1950-luvun kohdalla huikeaa luettavaa: Muukalaisia junassa (1951), Takaikkuna, Täydellinen rikos, Varkaitten paratiisi, Mutta… kuka murhasi Harryn? (kaikki 1954), Mies joka tiesi liikaa (1955), Väärä mies (1956) – mestariteoksia tai vähintäänkin hienoja elokuvia toinen toisensa jälkeen. Takaikkunaa lukuun ottamatta tosin yksikään näistä ei vedä vertoja vuosikymmenen kahdelle viimeiselle teokselle, vuonna 1958 valmistuneelle Vertigolle ja vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneelle Vaaralliselle romanssille. Hitchcockin uran kultaisen vuosikymmenen saavutuksiin tuskin nykypäivänä kukaan yltää.

Vertigo – Punainen kyynel on tätä nykyä niin kriitikoiden kuin yleisönkin lempilapsi. American Film Institute valitsi sen kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalle yhdeksänneksi (2007) ja Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä (2002) Vertigo sijoittui toiseksi heti Citizen Kanen (1941) jälkeen – ohjaajat rankkasivat Vertigon jaetulle kuudennelle sijalle. Pienimuotoisia tutkielmia ja analysointeja elokuva on niin ikään synnyttänyt lukuisia. Missä tahansa Vertigoa esitetään, on sali poikkeuksetta täynnä elokuvan ystäviä. Ilmestyessään tällaisesta menestyksestä ei ollut tietoakaan, sillä Vertigo sai osakseen vältteleviä arvosteluja eikä yleisökään oikein lämmennyt Hitchcockin teokselle. Vuosikymmenet ovat kuitenkin kääntäneet asiat päälaelleen, kuten monen muunkin elokuvan kohdalla olemme saaneet todeta.

Vertigo on kertomus etsivä John ”Scottie” Fergusonista (James Stewart), joka vetäytyy ammatistaan korkean paikan kammonsa vuoksi. Kauan ei Fergusonin tarvitse levätä laakereillaan, sillä hänen vanha opiskelukaverinsa Gavin Elster (Tom Helmore) pyytää häntä vakoilemaan kaunista vaimoaan (Kim Novak). Elster kertoo epäilevänsä vaimonsa mielenterveyttä, mutta haluaa Fergusonin selvittävän asiaa hieman lisää. Tämä tekee työtä käskettyä, mutta ajautuu itse pian kurimukseen, jossa tosi ja epätosi tuntuvat sekoittuvan pahemman kerran.

Hitchcock oli suunnitellut San Franciscoon sijoittuvan murhamysteerin filmaamista jo vuosikymmenen alussa, mutta vasta ranskalaisten Pierre Boileaun ja Thomas Narcejackin romaani D’entre les morts (1954) tarjosi hänelle mahdollisuuden siihen – väitetään, että kirjoittajat olisivat tehneet tarinansa nimenomaan Hitchcockin kiinnostusta silmällä pitäen. Oli miten oli, Hitchcock tarttui syöttiin ja elokuvan suunnittelu saattoi alkaa. Monien käsikirjoitus- ja tuotantovaiheiden jälkeen Vertigo saatiin kuvattavaksi James Stewartin ja Kim Novakin tähdittämänä.

Vertigo on elokuva, joka tarraa otteeseensa heti alkumetreistä lähtien. Saul Bassin suunnittelemat pahaenteiset alkutekstit ja Bernard Herrmanin tunnelmaa ensiluokkaisesti virittelevä score antavat odottaa huikeaa elokuvaelämystä, eikä turhaan. Elokuvan monitasoisessa tarinassa riittää sulateltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta silti sen twistit eivät tunnu missään vaiheessa keinotekoisilta, vaan kokonaisuus pysyy kiinnostavana ja kiehtovana koko kahden tunnin kestonsa ajan. Juuri tällaisen runsauden vuoksi Vertigo onkin elokuva, jonka pariin palaa mielellään kerta toisensa jälkeen.

”Vertigo on uusilla katsomisilla aina läpitunkemattomampi, muodoiltaan uusiutunut teos.” Peter von Bagh

Vahvan tarinan ja loisteliaan teknisen toteutuksen kruunaavat huikeat pääosasuoritukset. Hitchcockin luottonäyttelijä Stewart, jota pidettiin ikänsä puolesta liian vanhana elokuvaan, on kertakaikkisen onnistunut valinta etsivä Fergusonin rooliin. Stewart, joka monesti mielletään perihyveellisen amerikkalaismiehen prototyypiksi, on tässä elokuvassa mieleltään sairas mies, jonka epätoivo ja menneeseen takertuminen riipaisevat katsojaakin. Naispääosaan Hitchcock halusi Vera Milesin, joka joutui kuitenkin jäämään syrjään raskautensa vuoksi. Huono ei ole toisena vaihtoehtona mukaan valittu Kim Novak, jossa on sekä etäännyttävää viileyttä että palavaa intohimoa. Avoimen eroottinen ja muodokas Novak on pirteä poikkeus muiden Hitchcock-naisten joukossa.

Vertigo – Punainen kyynel on elokuvahistorian peruspilareita, joka ansaitsee paikkansa jokaisen elokuvafanin hyllyssä tai ainakin se on kertaalleen nähtävä. Monitasoinen juoni, ensiluokkainen ja paikoin painajaismainenkin tunnelma, Hitchcockin taitava tarinankerronta sekä pääosakaksikon hienot roolisuoritukset takaavat nautinnollisen elokuvaelämyksen.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf