Ohjaaja Peter Greenaway kutsuu seitsemättä kokopitkäänsä The Baby of Mâcon keskiaikaiseksi moraalinäytelmäksi.
Ohjaaja Peter Greenaway kutsuu seitsemättä kokopitkäänsä The Baby of Mâcon (1993) keskiaikaiseksi moraalinäytelmäksi. Yhteen punoutuvia tarinoita siinä on oikeastaan kaksi, teknisiä ja eettisiä tapoja hämätä katsojaa useampia. Hovikuvaaja Sacha Vierny maalaa valolla.
Ensimmäinen säie on pyhimysmyytin anatomia. Elokuva alkaa toivottomasta tilanteesta. Italialainen kaupunki Mâcon käy läpi laihoja vuosiaan, luonto ja sitä myöten naiset ovat menettäneet hedelmällisyytensä. Sitten syntyy kaunis poika rumasta naisesta, jota piilotellaan kuin kummajaista. Ihme.
Toinen säie on opportunistin nousu ja tuho. Mahoon maailmaan syntyvä poika on Jumalan osoitus luottamuksesta, todiste siteestä. Hedelmällisyys palautuu. Lapsesta tulee asemastaan epätietoinen pyhimys, siskonsa (Julia Ormond) hyväksi käyttämä taikakalu.
Lapsen äidiksi tekeytyvä sisko nostaa asemaansa. Pyhimyksen itseriittoisena managerina hän tavallaan heittää kuutamokeikkaa kirkosta autonomisena yksityisyrittäjänä. Pyhimyksen kapitalisointi alkaa siunausten myymisellä ja jatkuu ruumiin nesteiden huutokaupalla.
Skisma kirkkoon päin on alustettu. Eletään valistusta. Newtonilaisesti Jumalan olemassaolo pyritään todistamaan luonnontieteellisesti. ”Jumala on suurin tiedemies”, toteaa piispan poika (Ralph Fiennes), joka on hylännyt ison osan Raamatusta sepitteenä. Välittömästi hän näkee kiusoittelevan siskon läpi.
Elokuvan päävärit ovat kulta, punainen ja musta; temaattisesti se seisoo katolisen kirkon ikonografian, veren ja kuoleman kolmijalalla. Siskon ja veljen suhde kääntyy päälaelleen kuin muistutuksena siitä, ettei tuntemattoman kanssa tule leikkiä.
Nousukkaan kylvämä myytti itsestään uutena Mariana, joka neitsyenä synnytti pyhimyksen, näet konkretisoituu. Seuraa pakotettu vastuunotto omista teoista, kun pelin sääntöjä aletaan teroittaa.
Naisen on nyt henkensä pitimiksi pidettävä kiinni roolistaan siunattuna neitsyenä, määrää lapsi, jolle tulevaisuuden ääriviivat ovat selvästi näkyvissä. Lapsen luonto paljastuu viheliäiseksi. Juuri moraalinen leväperäisyys on näytelmän loimilanka.
Greenawayn elokuvat ovat usein itsetietoista taidetta. Ne eivät pyri manipuloinnilla upottamaan katsojaa valheelliseen todellisuuteen. Katsojan johdattelemattomuus on eettistä toimintaa — tai ainakin se on, että näytetään manipulaation työkalut. Tästä syntyy tietty teatterimainen vaikutelma, ”epärealistisuus”.
Etenkin The Baby of Mâconissa leikitään elokuvan konventioilla. Katsommeko me ”tavallista” elokuvaa vai katsommeko me näytelmää, jota esitetään meille ja elokuvan sisäisille katsojille? Ja esitetäänkö sitä 1600-luvulla vai nykyhetkessä?
Neljänäytöksisen elokuvan groteski lopetus punoo johdonmukaisesti säikeitä yhteen. Ensinnäkin se on profetian toteutuma. Naisen joukkoraiskaus, tämän neitsyyden riisto, on yhteisön suorittama rikos, joka kuitenkin näytetään rangaistuksena ja kostona naisen teoille. Moraalinäytelmän viimeiset palaset loksahtavat paikalleen.
Toiseksi kohtaus viittaa siihen, että katsomme teatteria. Kaikki mitä elokuvassa on tapahtunut, on ollut osa elokuvan sisäisessä maailmassa esitettyä näytelmää. Mutta naisen päälle karkaus on riitasointu. Se on oikea rikos: käsikirjoitetusta kohtauksesta tuleekin totisinta totta. Todistamme murhaa. Vai todistammeko?
Kolmanneksi rikos tapahtuu verhojen sisällä. Juuri massojen katseilta piilotetuissa kohtauksissa hahmot näyttävät todelliset kasvonsa. Sukupuoli ja sääty eivät ihmistä pidättele, kaikki ovat julmia.
Tällä kertaa paljastuu myös jotain olennaista elokuvan mekaniikasta. Latauksensa se on saanut provokaatiosta. Muodon sille on antanut naisen epätoivoinen kamppailu.
Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA