Yasujiro Ozu aloitti vuonna 1949 kolmen elokuvan mittaisen sarjan, josta tuli monien mielestä hänen hienoin ja ehein saavutuksensa. Noriko-trilogia, kertomuksia tavallisesta japanilaisesta elämästä ja ihmisistä huipentui Tokyo story (1953) –mestariteokseen, jonka varjo tuntuu langenneen elokuvasarjan ylle jopa siinä määrin, että sitä edeltäviä elokuvia ei oikein tahdota muistaa, saati edes tietää. Siksipä onkin hyvä tutustua myös sarjan muihin teoksiin, Myöhäinen kevät (Banshun, 1949) sekä ”Varhainen kesä” (Bakushu, 1951).

Ozun omiin suosikkeihin lukeutuva Myöhäinen kevät kertoo piakkoin kolmekymmentä vuotta täyttävästä Norikosta (Setsuko Hara), joka asuu vielä kotona professori-isänsä (Chishu Ryu) kanssa. Monet Norikon tuttavista ja varsinkin hänen tätinsä (Haruko Sugimura) ovat sitä mieltä, että neidon olisi mentävä jo kiireesti naimisiin, mutta Noriko itse vastustaa ajatusta: kuka sitten pitäisi huolta ikääntyvästä isästä? Lopulta kaikkeen löytyy ratkaisu, vaikka sen toteutumiseen tarvittaisiinkin pieni valkoinen valhe.

Dramaattinen, mutta ei kuitenkaan tosikkomainen, vaan hienovaraisella huumorilla kevennetty kertomus ikääntyvästä neidosta merkitsi uuden yhteistyön alkua Ozulle ja hänen pitkäaikaiselle käsikirjoittajakumppanilleen Kôgo Nodalle. Edellisen kerran kaksikko oli tehnyt yhteistyötä neljätoista vuotta aiemmin, ja palattuaan jälleen yhteen miesten tiet eivät enää eronneet, vaan Noda toimi Ozun käsikirjoittajana kaikissa hänen viimeisissä elokuvissaan. Parivaljakon juopottelutuokiot ovat syystäkin kuuluisia, mutta juuri niiden ansiosta he onnistuivat luomaan koko joukon japanilaisen elokuvan hienoimpia teoksia.

Tavallisen japanilaisen elämän kuvaamisen mestarina pidetyn Ozun ensimmäinen sodan jälkeinen elokuva Nagaya shinshiroku (1947) näytti, kuinka huonossa asemassa lapset saattoivat useasti olla sodan runtelemassa Tokiossa. Noriko-trilogian päätösteos Tokyo story puolestaan käsitteli perinteisen perhejärjestelmän hajoamista. Myöhäisen kevään aihe on pyhimmistä pyhin, avioliitto. Instituutio, joka liittää perheet toisiinsa, perinne, jonka myötä ihmiset kasvavat lopulta aikuisiksi, irrottautuvat vanhasta ja luovat uuden elämän. Ajat kuitenkin muuttuvat ja se mikä oli itsestäänselvyys sotaa edeltäneille sukupolville, ei ollut sitä enää sodan jälkeen.

Ozu käsittelee aihetta sekä Norikon että hänen isänsä kautta. Norikolle avioliitto ei merkitse paljoakaan, hän voisi huoletta elää ilman aviomiestäkin. Isästään huolehtiva Noriko haluaa vain olla kotona, isän lähettyvillä. Tämä on kuitenkin sitä mieltä – tädistä puhumattakaan – että tyttären on aika irrottautua ja päästää irti menneistä, vaikka se ei aluksi hyvältä ratkaisulta tuntuisikaan. Isä muistaa, että omakin liitto on alkuvuosina ollut melkoista kamppailua, mutta on silti sitä mieltä, että naimisiinmeno on ainoa oikea ratkaisu vielä naimaikäiselle tyttärelle. Loppuratkaisussa on yksinkertaista voimaa.

Avioliitto ei ole kuitenkaan Norikolle helppo asia, sillä vaikka hän on monen asian suhteen moderni, on tässä asiassa hänen mielipiteensä hyvin jyrkkä. Hän ei hyväksy järjestettyjä avioliittoja, sillä ilman rakkautta avioliitto on tuhoon tuomittu. Ero ei ole hyväksyttävä asia ja kun hänen setänsä menee toisen kerran naimisiin, pitää Noriko sitä luonnottomana. Vähitellen Noriko alkaa kuitenkin ymmärtää myös toisten henkilöiden näkökantoja, mutta vielä silloinkaan ratkaisujen tekeminen ei ole helppoa.

Ensimmäistä kertaa Ozun elokuvissa esiintyvä Setsuko Hara piirtää hienon kuvan Norikosta, joka kamppailee paitsi omien tunteidensa ja mielipiteidensä, myös ulkopuolisten paineiden kanssa. Haran näytteleminen on ihailtavan luonnollista ja vähäeleistä, eli hyvin Ozun perinteisiin muotteihin sopivaa. Chishu Ryu on ikääntyvän isän roolissa totutun pätevä, eikä huomauttamista ole Haruko Sugimurankaan roolisuorituksessa. Taattua Ozu-laatua aina pienintä sivuosaa myöten.

Noriko-trilogian avausosa on tasapainoinen ja toimiva kokonaisuus. Toteutus on ozumaiseen tapaan niukkaa, mutta silti ihailtavan tyylikästä. Tarina on mielenkiintoinen ja näyttelijäsuoritukset – varsinkin Hara – upeita. Ainoa huomauttamisen aihe on kestossa, sillä tämän elokuvan kohdalla muutaman minuutin mittainen tiivistäminen olisi muovannut siitä täydellisen elokuvahelmen, nyt siitä jäädään niukasti.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf