Mamma Roma

Ohjaus Pier Paolo Pasolini
Näyttelijät Anna Magnani, Ettore Garofolo, Franco Citti, Silvana Corsini, Luisa Loiano, Paolo Volponi, Luciano Gonini
Maa Italia
Pituus 102 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1962 Arco Film ja Atlantic Film.

Hanki omaksi

• Kuva 4
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Arvio on osa laajempaa Pasolini-sarjaa. Katso tarkemmin täältä.

Kuten useat intellektuellit/kulttuurin moniottelijat, myös italialainen Pier Paolo Pasolini (1938–1973) oli eläessään (ja myös kuolemansa jälkeen) ristiriitainen ja pahennusta herättävä hahmo.

Hän oli yhtäältä homoseksuaali ja kommunisti, mutta käytti neorealistiseen traditioon kytkeytyvissä ohjaustöissään kristillistä merkkikuvastoa. Usein viitataan esimerkiksi siihen, kuinka tämä perintö elää länsimaisessa taiteessa. Helppo ymmärtää. Italian, renessanssin kehdon, kulttuurimenneisyys on tällä saralla loistokas.

Kaaren voi piirtää Pasolinin toisen kokopitkän Mamma Roman (1962) ja hänen viimeiseksi jääneen Salò – Sodoman 120 päivän (1975) välille. Mamma Roman taiteellisesti kunnianhimoisimmassa kohdassa sen päähahmo, keski-ikäinen prostituoitu Mamma Roma (Anna Magnani) kävelee yöllisellä kadulla.

Kohtaus on purkitettu yhdellä otolla. Kävellessä eteen sattuvat asiakkaat ja kollegat vaihtuvat, mutta Mamma jatkaa tarinointia: Teini-ikäisenä hänet yritettiin naittaa elämänsä ehtoopuolelle ehtineen rikkaan fasistin kanssa, mutta nainen pakeni kaduille.

Hyppy Salòn, joka on markiisi de Saden pienoisromaanin moderni filmatisointi, tapahtumiin. Kaikkivaltiaat fasistit ovat kaapanneet tyttöjä ja poikia kartanoon. Seuraavissa rappion olympialaissa heidän ihmisarvoaan riistetään, häpäistään ja poljetaan mitä nokkelimmin eri tavoin.

Maailmanlopun pidoissa päästään avioliittoon saakka, kun morsiuspukuun puetulle sulhaselle syötetään häähakkuna ihmisen ulostetta. Se on Pasolinin protesti kiihkomaterialismille, koko elokuva on hyökkäys.

Mamma Roma on sympatioiltaan vasemmistolainen/kommunistinen. Elokuva teroittaa yhteiskunnassa vallitsevia oloja ihmisten pahoinvoinnin syynä ja lähteenä. Hahmot eivät edusta hyvinvoivaa ja säntillistä keskiluokkaa, vaan marginaaliin kasautuneita huoria, parittajia ja pikkurikollisia — hekin marxilaisessa luennassa ihmisiä hädässä.

Tämä on neorealistista perinnettä. Diktaattori Mussolinin aikana italialainen elokuvateollisuus pöhöttyi. Elokuvat eivät kuvanneet todellisuutta, vaan taide toimi hallinnon propagandamyllynä. Historiallisissa epookeissa palattiin oppikirjamaisesti kuvitteelliselle kultaiselle aikakaudelle, jonka loiston äärinationalistinen valtio yritti uudelleen saavuttaa. Kun toinen maailmansota päättyi (Italian kohdalla monenkirjavasti) ja hallinnon ote elokuvasta lipesi, syntyi neorealismi.

Epäoikeudenmukaisuus näkyy Mamma Roman ahdingossa. Yrittäessään jättää huoraamisen (ja sosiaalisen stigman, häpeän) taaksensa hän hankkii vihanneskojun elättääkseen itsensä ja poikansa Ettoren. Äiti on huolissaan. Hän on valmis tekemään kaikkensa, jotta Ettoresta ei kasvaisi rikollista kuin isästään.

Pojalle kiristämällä hankittu työpaikka ravintolassa ja mopedi eivät kuitenkaan tepsi. Ettore kokee koulunkäynnin vain aiheuttavan päänsärkyä. Hän on iskenyt silmänsä naiseen, jonka kerrotaan maanneen koko kaupungin kanssa. Äiti ei tykkää.

Mamma Roma esittää kysymyksen, johon sotienjälkeinen hyvinvointivaltio on yrittänyt vastata. Kenen on vika, että Ettoren isästä tuli kriminaali, kun hänen koko sukunsa suistui köyhyyttään ulos kaidalta tieltä? Ja monenteenko sukupolveen tämä kirous vaikuttaa?

Tulevaisuus saa ikävän deterministisen sävyn myös siinä, kun Mamman parittaja saapuu kaupunkiin ja alkaa kiristää tältä rahaa. Muutosta on mahdoton tehdä. Menneisyyden syyttävät haamut kulkevat perässä.

Kauniisti mustavalkoisesti kuvattu Mamma Roma kertoo herkkyydellä niiden ihmisten tarinaa, joiden väärät elämänvalinnat on niin usein tapana kuitata yksilön omalla heikkoudella. Maassa makaavaan potkiminen ei kai ole edes sadismia, vaan seurausta vallitsevasta vainoharhaisuuden tilasta. Pitää varmuuden vuoksi vetää toista lättyyn. Niin hänkin tekisi, jos asemat vaihtuisivat.

Kun Roberto Savianon reportaasikirjassa Gomorra. Mafian valtakunta (2006/2007; elokuva 2008) matkataan Pasolinin haudalle itkemään kadulle teloitettuja ystäviä, se ei ole ihme. Joillekin Pasolini oli kuin Jeesus.

DVD: Atlantic Filmin suomalainen DVD-julkaisu on teknisesti hyvä. Mustavalkokuva (l.85:1 anamorfinen) ei ole paras mahdollinen, mutta selkeiden kulumien/roskien poissaolo kertoo, että se on remasteroitu. Ääniraitana on 2.0 italia. Se kuulostaa jälkikäteen dubatulta, mikä on yleistä tämän periodin elokuvien kanssa; ne kuvattiin pienellä budjetilla, julkisilla paikoilla ja ihmisvilinän keskellä. Ei sisällä lisämateriaalia.

Julkaisu on osa Atlantic Filmin kokoelmaa Pier Paolo Pasolini Collection. Se sisältää viisi elokuvaa: Mamma Roma (1962), Decamerone (1971), Canterburyn tarinoita (1972), Tuhat ja yksi yötä (1974) ja Salò – Sodoman 120 päivää (1975).

Teksti: © 2009 Jaakko Kuitunen