Italialainen elokuva-ohjaaja Sergio Leone alkoi löytää oman äänensä ja tyylinsä elokuvantekijänä kuuluisan spagettiwestern-trilogiansa myötä 60-luvulla. Pienen budjetin Per un pugno di dollari (Kourallinen dollareita, 1964) ja Per qualche dollaro in più (Vain muutaman dollarin tähden, 1965) nostivat Leonen ja trilogian päätähden, Clint Eastwoodin, osakkeita merkittävästi, kun heidät huomioitiin jopa Yhdysvalloissa.

Hyvät, pahat ja rumat, trilogian viimeinen ja massiivisin osa, oli merkittävä onnistuminen niin Leonelle kuin Eastwoodillekin. Kahden ensimmäisen osan yllättävä menestys oli nostanut Leonen jo ylempään palkkaluokkaan, ja niin trilogian päätösosan budjettiakin nostettiin roimasti, tuohon aikaan suhteellisen hulppeaan 1.6 miljoonaan dollariin. Kolmatta osaa Leone ohjaa jo suurella itseluottamuksella, joka näkyy elokuvan rohkeassa visuaalisuudessa, ja halussa haastaa perinteisten westernien arvomaailma.

Eastwoodista puolestaan tuli haluttua tavaraa niin kotimaassaan kuin maailman laajuisestikin. Tästä alkoi Eastwoodin nousujohteinen ura näyttelijänä, ja myöhemmin ohjaajana.

Hyvät, pahat ja rumat liikkuu tyylillisesti samoissa maastoissa kahden edeltäjänsä kanssa. Juonellista jatkumoa elokuvilla ei ole, mutta tälläkin kertaa villi-länsi koostuu toinen toistaan kelvottomammista pyssysankareista, jotka tekevät mitä tahansa saadakseen käsiinsä pussillisen kultakolikoita. Eastwood esittää jälleen asiaankuuluvan viileästi ”Miestä, jolla ei ole nimeä”, vaikka häntä tässä elokuvassa kutsutaankin leikillisesti Blondieksi – hän on elokuvan ”Hyvä”. Loistava Eli Wallach esittää paatunutta taparikollista Tucoa, (Rumaa). Häijyn näköinen Lee Van Cleef on kylmäverinen palkkatappaja Angel Eyes (Paha). Kohtalon oikusta nämä kolme toinen toistaan machompaa ja kylmäverisempää revolverisankaria huomaavat, että he ovat kaikki etsimässä samaa aarretta: kultakätköä, jonka sijainnin kuoleva sotilas sai viimeisillä voimillaan kähistyä. Ongelmana on se, että jokainen heistä tarvitsee toisiaan, mutta kukaan ei haluaisi jakaa saalista.

Vaikka Leone kunnioitti suunnattomasti westernin jättiläisten, esimerkiksi John Fordin ja Howard Hawksin perintöä, hän halusi tietoisesti luoda jotain täysin uutta. Poissa ovat kauniit joki- ja laaksomaisemat, ylpeät ja suoraselkäiset uudisasukkaat perheineen ja vilkkaan idylliset pikkukaupungit. Tilalla on rappeutuneita ja autioituneita kyliä, auringon polttamaa aavikkoa ja arpisia ja kunniattomia tappajia. Naisia ja lapsia ei juuri näy, pellot ovat jääneet viljelemättä. Ainoa muistutus laajemmasta yhteiskunnasta on päähenkilöiden ympärillä raivoava, järjettömänä verileikkinä näyttäytyvä Yhdysvaltojen sisällissota. Leonen Yhdysvalloista ei ole jäljellä kuin kaukainen, jo useimpien unohtama unelma.

Mikä merkittävämpää, Leonen myötä westernien sisäinen moraali kääntyi päälaelleen. Enää ei ollut lännensankareita, oli vain antisankareita. Perinteiset John Wayne-sankarit alkoivat näyttäytyä jo 50-luvun nuorison silmissä vanhentuneina ja tylsinä. Leonen halu haastaa perinteisten westernien arvomaailma näkyy jo sen itseironisessa, lähes paradoksaalisessa nimessä. Leonen ”hyvä” ei nimittäin ole juuri ”pahaa” parempi, eikä ole tarkoituskaan olla. Jokainen elokuvan hahmoista on perinteisessä mielessä moraaliton tappaja, joka ei menetä sekuntiakaan yöunistaan muutaman ruumiin tähden. Elokuvan sisäisen logiikan mukaan päähenkilöt eivät kuitenkaan ole moraalittomia. Itse asiassa jokaisella heistä on omat sääntönsä, oma, kylmän vaatimaton moraalinsa. Ainoa asia, mikä nostaa Blondien katsojan silmissä moraalisesti muiden hahmojen yläpuolelle, on hänen kykynsä tuntea hetkittäistä sympatiaa. Tämä näkyy parhaiten kohtauksessa, jossa Blondie peittelee talon savuavista raunioista löytyneen, kuolemaisillaan olevan nuoren sotilaan ja tarjoaa hänelle muutaman viimeisen henkosen sikaristaan. Sisällissodan kontekstissa Blondien kaltainen tappajakin vaikuttaa melkeinpä pasifistilta.

Elokuvan visuaalisuus ansaitsee kunniamaininnan. Hyvät, pahat ja rumat on edelleen kaikkien aikojen komein western. Sergio Leonen ja Tonino Delli Collin yhteistyöllä toteutettu kuvaus yhdistettynä Leonen konventioita rikkovaan leikkaustyöhön saa jokaisen kohtauksen näyttämään edellistä hienommalta. Leikkaukset majesteettisista laajakuvista dramaattisiin lähi- ja puolilähikuviin tuntuvat vielä 40 vuoden päästäkin nerokkailta. Elokuvan visuaalisuus saa kliimaksinsa eeppisessä loppukohtauksessa, jossa kolme miestä ottaa mittaa toisistaan Sad Hillin hautausmaalla. Taustalla soi Ennio Morriconen legendaarinen sountrack, joka ammentaa ensimmäistä kertaa voimansa ennemminkin popkulttuurista kuin western-perinteistä. Kohtaus on puhdasta elokuvataikaa.

Hyvät, pahat ja rumat on monestakin syystä yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä westerneistä. Vaikka juoni ja henkilöhahmot eivät periaatteessa tarjoa mitään uutta, elokuva on kuvakerronnaltaan ja moraaliltaan jotain täysin uutta westernien maailmassa. Yksikään kohtaus tai kuva, ei tunnu ennen nähdyltä tai kuluneelta. Hyvät, pahat ja rumat on elokuva, jota voisi nimittää uuden aallon westernien kulmakiveksi. Sen ansiosta koko genre muuttui, eikä koskaan palannut entiselleen. Kysymyksessä ei ole pelkästään yksi kaikkien aikojen parhaista westerneistä, vaan yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista ylipäätänsä.

Teksti: © 2009 Antti Honkala