“Gertrud on hulluudessaan ja kauneudessaan Beethovenin viimeisten töiden veroinen.” Jean-Luc Godard

Mitä on rakkaus ja mitä on elämä? Voiko ihminen elää rakkaudesta, voiko rakkaudetta kokea elävänsä ollenkaan? Jos rakkautta on olemassa, saako sillä leikkiä vai onko sen oltava tärkeämpää kuin elämä itse? Ovatko unelmat ja haaveet tavoittelemisen arvoisia, mikäli elämästä puuttuu rakkaus? Onko rakkaus kaikki?

Keski-ikäinen nainen ei ole etukäteen ajateltuna kovinkaan varma kassamenestyselokuvan aihe. Vielä vähemmän, jos elokuvan on tarkoitus kertoa tämän naisen rakkaussuhteista. Esittää asia pitkin vuoropuheluin, monen minuutin mittaisin otoksin rauhallisesti eteenpäin soljuen. Kuvata henkilöt viilipyttymäisen rauhallisina, mutta silti erittäin luonnollisina ja aitoina. Tällaista elokuvaa on tarjolla Carl Th. Dreyerin viimeiseksi jääneessä teoksessa Gertrud, joka pohjautuu Hjalmar Söderberghin samannimiseen näytelmään.

Gertrud on neljissäkymmenissä oleva entinen laulajatar, jonka aviomies on järjestämässä juhlia hyvän ystävänsä 50-vuotissyntymäpäiviksi. Samalla aviomies aikoo juhlistaa pääsyään ministeriksi. Gertrud ei sen sijaan ole juhlatuulella, sillä hän on päättänyt jättää aviomiehensä. Gertrud on löytänyt nimittäin rakkauden, jota hänen miehensä ei ole työkiireidensä vuoksi ymmärtänyt antaa enää pitkiin aikoihin.

1900-luvun alkuun sijoittuva Gertrud on monellakin tapaa poikkeava teos Dreyerin uralla. Ohjaaja oli pitkin uraansa kuvannut elokuvissaan miesten alistamia ja sortamia naisia, mutta tämän teoksen kohdalla hän teki täyskäännöksen: Gertrud on itsenäinen, oman arvonsa tunteva ja täydellä sydämellään rakastava nainen, joka tekee mitä haluaa. Dreyerin testamentissa nainen kohoa miehen ikeen alta ja saavuttaa elämässään lopulta täydellisen rauhan ja tasapainon – mieleen jäävän loppukohtauksen harras ja lämmin tunnelma tarttuu helposti katsojaankin. Samalla se toimii myös hienona lopetuksena Dreyerin uralle, vaikka ohjaaja ei sitä varmasti sellaiseksi suunnitellutkaan.

Gertrud on ihmeellinen elokuva. Se voi tuntua juoneltaan mitättömältä ja toteutukseltaan tylsältä, mutta syvällä sisimmässään se tarjoaa runsaasti pohdittavaa ja ajateltavaa. Sen elämänmakuiset hahmot ovat yhtä tosia kuin kuka tahansa todellinen henkilö: uralleen urautunut runoilija (Ebbe Rode), työnsä vuoksi vaimoaan laiminlyövä aviomies (Bendt Rothe), valloituksillaan kehuskeleva nuori huippupianisti (Baard Owe). Sekä tietenkin Gertrud (Nina Pens Rode), joka omistamisenhalussaan ja itsekkyydessään vaatii vastapuolta tekemään valintoja rakkauden puolesta tai sitä vastaan. Yasujiro Ozun mestariteoksen Ensimmäinen matka (Tokyo monogatari, 1953) tavoin ihmissuhteiden ja henkilöiden luonnollisuus on kerta kaikkiaan ihailtavaa.

Dreyer teki elokuvansa aina omalla pettämättömällä tavallaan. Olen aiemminkin Dreyeristä kirjoittaessani maininnut hänen elokuviensa temmon, joka tuntuu ohjaajan ikävuosien karttuessa muuttuvan aina vain rauhallisemmaksi. Gertrudin kohdalla Dreyerin tyyli ja tempo saavuttavat huippunsa, sillä liki kaksituntisesta kestostaan huolimatta elokuvassa ei ole sataakaan otosta. Suurin osa kohtauksista tapahtuu sisätiloissa, teatterimaisesti sovitetut pitkät keskustelujaksot seuraavat toinen toisiaan ja ensi katsomalta saattaakin tuntua, että Gertrudissa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Tästä huolimatta Gertrud ei ole raskas elokuva saati keinotekoisen oloinen, vaan rytmikäs, kiinnostavasti luotu ja tasapainoinen kokonaisuus, jonka pinnan alta löytyy enemmän asiaa kuin monesta muusta tunnetummasta ”dialogielokuvasta”.

Tällaisena se ei kuitenkaan esittäytynyt 1960-luvun katsojille, jotka vannoivat ranskalaisen elokuvan uuden aallon ja spagettiwesternien nimeen. Heille Gertrud oli auttamattoman vanhanaikainen teos, joka todisti Dreyerin pudonneen uusien tyylisuuntien kelkasta. Vaikka elokuva saikin mm. Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 1965, jäi sen menestys keskinkertaiseksi eikä suuri yleisö ole vieläkään valmis nostamaan sitä Vihan päivän (Vredens dag, 1943) tai Sanan (Ordet, 1954) rinnalle, Jeanne D’Arcin kärsimyksestä (La passion de Jeanne d’Arc, 1928) tai Vampyrista (1932) puhumattakaan. Tämä on valitettavaa, sillä kyseessä on eräs kauneimmista ja humanistisimmista draamoista elämästä, rakastamisesta ja tämän kaiken sekamelskan vaikeudesta.

“Rakkaus on kaikki.” Gertrud

Teksti © 2008 Kari Glödstaf