Vaikka merkintöjä intialaisista elokuvakokeiluista on niinkin kaukaa kuin Lumièren veljesten aikakaudelta, eivät sen enempää maan elokuvat kuin elokuvantekijätkään ole olleet kovinkaan kirkkaassa valokeilassa täällä länsimaissa – poisluettuna muutaman vuoden takainen Bollywood-buumi, joka tosin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Elokuvatuotantojen määrässä mitattuna Intia on aina ollut kärkisijoilla, mutta siitä huolimatta maan elokuvahistoriasta ei ole noussut kuin yksi henkilö, jonka tunnettavuus on maailmanluokkaa – Satyajit Ray (1921-1992).

Kolmisenkymmentä elokuvaa urallaan ohjanneen Rayn kuuluisin teos on 1950-luvulla valmistunut Apu-trilogia, jonka osat ovat Tien laulu (Pather panchali, 1955), Voittamaton (Aparajito, 1956) sekä Apun maailma (Apu sansar, 1959). Tarinan päähenkilö on bengalilainen Apu, jonka elämää seurataan pienestä pojasta aikuisuuteen. Hänen tarinansa alkaa kotikylästä, jossa hän asuu äidin, isän, Durga-siskon sekä vanhan tätinsä kanssa. Elämä köyhässä Bengalissa on vaativaa, mutta perhe onnistuu sinnittelemään jotenkuten eteenpäin. Kuten elämässä oikeastikin, myös Apun tarinassa on niin iloa kuin suruakin, menestystä ja takaiskuja matkalla aikuisuuteen.

Maailman parhaiden esikoiselokuvien joukkoon nostetaan poikkeuksetta Orson Wellesin Citizen Kane (1941), Luchino Viscontin Vetelehtijät (1942) sekä jopa Sergei Eisensteinin Lakko (1924). Varsin harvoin esille tuntuu nousevan Apu-trilogian avausosa, Tien laulu, jonka yksinkertainen kauneus johdattaa katsojan elokuvahistorian kiehtovimpiin lukeutuvan trilogian pariin. Trilogian, jonka vain harvat taitavat tuntea, mutta jonka soisi jokaisen vähänkään avarakatseisesti elokuviin suhtautuvan näkevän ainakin kerran elämässään. Menestystä Rayn naturalistinen elokuvakolmikko on niittänyt ensimmäisestä osasta lähtien: lukuisilla elokuvafestivaaleilla palkittu Tien laulu valittiin Time-lehden äänestyksessä (2005) maailman sadan parhaan elokuvan joukkoon.

Tästä huolimatta Apu-trilogia on varsinkin suurelle yleisölle jokseenkin tuntematon suuruus. Paitsi ikä ja eksoottinen valmistusmaa, myös Rayn toteutustyyli todennäköisemmin vieraannuttaa mahdollisen katsojan kuin kietoo hänet pauloihinsa – nykyisen elokuvayleisön maku kun tuntuu usein koostuvan kaikesta siitä, mitä Rayn teos ei ole. Apu-trilogiasta on turha etsiä vauhtia, näköä tai monimutkaisia ihmissuhdekiemuroita sen enempää kuin toimintaa tai vaarallisia tilanteitakaan. Sen sijaan se on rauhallisesti kerrottua ja vähäeleisesti näyteltyä elokuvaa, jonka päälinjat keskittyvät elämään ja ympäröivään maailmaan. Ray kuljettaa tarinaa rauhallisesti ja luonnollisesti ja luo tällä tavoin kuvaamistaan henkilöistä katsojalle henkilökohtaisesti läheisiä ja tuttuja.

Vaikka elokuvasarjan keskipisteenä onkin Apu, ovat tällaiset elämänkaarielokuvat poikkeuksetta myös kuvia aikakausistaan sekä niiden muutoksista – ihminen kasvaa, maailma ympärillä muuttuu. Niin myös tässä tapauksessa. Tarina alkaa tavallisena kyläkuvauksena laajentuen aikaan, jolloin uusi sukupolvi alkaa hylätä vanhat aatteet ja ajatukset, täydentyen lopulta seuraavan sukupolven mukanaan tuomaan jaksoon. Tämän kaiken Ray näyttää katsojalle vilpittömästi ja aidosti – hänen pyrkimyksensä kuvata intialaista elämää elinoloineen ja –tapoineen tuo mieleen Jasujiro Ozun hienot japanilaisdraamat.

Apu-trilogia on mahtava kokonaisuus, joka ansaitsee paikkansa jokaisen elokuvista kiinnostuneen hyllyssä. Toteutukseltaan Rayn palkittu elokuvasarja ei edusta nykyaikaisia tyylisuuntia, mutta joskus on parasta vain istahtaa alas, antaa elokuvan viedä ja tehdä tutkimusretki tuntemattomaan maailmaan, toiseen aikakauteen. Tällaiseen elokuvamatkaan Satyajit Rayn trilogia sopii erinomaisesti, sillä sitä ei ole tehty dollarinkuvat silmissä, vaan siitä huokuu aitous, mielenkiinto sekä rakkaus aihettaan kohtaan – yksinkertaisesti, mutta silti hienosti toteutettuna.

Teksti © 2008 Kari Glödstaf