Clint Eastwood (syntynyt 31.3.1930) ilmestyi stetson päässään amerikkalaisten olohuoneisiin vuonna 1959 televisiosarjassa Rawhide. Vaatimattomalla tavalla se aloitti hänen tiensä tähtiin.
Vuosi 1964 oli merkittävä sekä Clint Eastwoodille että Sergio Leonelle: molemmat ansaitsivat kannuksensa western-genressä elokuvalla Kourallinen dollareita. Leone oli yrittänyt aiemmin epätoivoisesti tehdä itselleen nimeä Italiassa, Eastwood oli taas tv-näyttelijä. Epätodennäköinen parivaljakko lyöttäytyi monien mutkien kautta yhteen Italiassa. Sieltä jatkettiin Espanjaan kuvaamaan yhteistä elokuvaa, joka poiki kaksi jatko-osaa Vain muutaman dollarin tähden ja Hyvät, pahat ja rumat).
Kielimuurin takia elokuvan tekeminen osoittautui vaikeaksi. Köyhät ja sekavat kuvaukset eivät vakuuttaneet Eastwoodia lainkaan. Hän palasi Amerikkaan pettyneenä ja suhtautui koko projektiin olan kohautuksella. Saapuessaan teattereihin elokuva sai kuitenkin nopeasti kulttimaineen. Kriitikoiden kehuja se sai kuitenkin odottaa pari vuosikymmentä. V’kivalta ja moraaliton päähenkilö herättivät inhoa ja hampaiden kiristystä erityisesti Amerikassa.
Sergio Leonen spagettiwestern-trilogia nosti Eastwoodin genren kulttihahmoksi John Waynen rinnalle. Eastwood poikkesi perinteisen pistoolisankarin roolista selkeästi. Hänen antisankarinsa ei ollut kovin jalo tai kunniallinen kuten edeltäjänsä, vaan kyyninen ja laskelmoiva, aina valmiina tappamaan. Vähäsanainen cowboy tuli esiintymään 60-, 70- ja 80-luvuilla useissa elokuvissa muuttaen pysyvästi yhtä amerikkalaisten perinteikkäintä ja rakkainta taiteenmuotoa — westerniä.
60-luvun kuluessa Eastwood oli noussut menestyksekkääksi elokuvatähdeksi. Dollaritrilogian lisäksi menestykset kuten Hirttäkää heidät (1968) ja Kotkat kuuntelevat (1968) tekivät hänestä yhden Universalin arvokkaimmista kiinnityksistä. Eastwood ei kuitenkaan ollut koskaan ajatellut tyytyvänsä vain näyttelemiseen. Hän oli jo tuolloin perustanut oman tuotantoyhtiönsä Malpason.
Eastwood näki ajan oikeaksi tehdä uusi aluevalloitus: ohjaus. Hän oli saanut käsiinsä käsikirjoituksen nimeltä Play Misty for Me ja pyysi studiolta lupaa saada ohjata se. Studio ei innostunut ajatuksesta ja kehotti unohtamaan sen. Vasta kun Eastwood lupasi ohjata elokuvan ilmaiseksi, studio hyväksyi projektin.
Ja niin Eastwoodista tuli ohjaaja. Harvat kuitenkin uskoivat hänen kykyihinsä, kriitikot eivät olleet vielä täysin vakuuttuneita edes hänen näyttelijäntaidoistaan. Yön painajainen (1971) osoittautui kuitenkin hyväksi elokuvaksi — ottaen huomioon, että se oli Eastwoodin debyytti ohjaajana ja hän myös itse näytteli pääosan. Yön painajainen on varsin hyvä pieni trilleri, joka on kestänyt ajan hampaan. Selvänä innoittajana se on toiminut elokuvalle Vaarallinen suhde, joka oli yksi vuoden 1987 suurimpia hittejä. (Antti Honkala)
70- ja 80-lukujen taitteessa ilmestynyt Pako Alcatrazista oli Don Siegelin (1912-1991) ja Clint Eastwoodin viides ja viimeinen yhteinen elokuva. Se sekoittaa tehokkaasti faktaa ja fiktiota kaikkien aikojen kuuluisimmasta paosta, jonka ei pitänyt olla millään muotoa mahdollinen. Siegel esittää J. Campbell Brucen novelliin perustuvan teorian ytimekkäästi ja toteutus onkin suoraviivainen ja tiivis. Turhaan herkistelyyn ei ole aikaa eikä pidäkään olla. (Kari Glödstaf)
90-luvulla Eastwood oli noussut yhdeksi Hollywoodin suurimmista vaikuttajista niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin. Vuoden 1993 Armottomalla hän selkeästi jätti hyvästit legendaariselle ja kiistellylle western-hahmolleen. Ikääntynyt antisankari on kaukana itsevarmasta itsestään kaatuillen ja liukastellen mudassa sikojen seassa ja vapisten kädessään revolveri, jolla hän ei näytä osuvan edes ladon oveen, ihmisestä tai peltipurkista puhumattakaan.
Näin Eastwood näyttää sulkevan ympyrän, joka hänet nosti kuuluisuuteen, ja josta tuli hänelle itselleen rakas ja tehokas työkalu itsensä ilmaisemiseen. Ja komealla tavalla Eastwood sen tekeekin: Armoton on tunteellinen mutta kivenkova kuvaus miehestä, jonka on tervehdittävä vanhaa itseään, jonka hän luuli jättäneensä taakseen jo vuosia sitten. Palkkioksi urakastaan Eastwood sai Oscar-palkinnot parhaasta elokuvasta ja parhaasta ohjauksesta sekä ehdokkuuden parhaasta pääosasta.
Robert James Wallerin kirja Bridges of Madison County sai lukemattomat naiset itkemään lukulamppujensa ääressä aikoinaan. Oli odotettua, että muutamat kulmakarvat nousivat, kun Clint Eastwood otti asiakseen tehdä siitä elokuvan. Itselleen hän otti pääosan. Elokuvan kannalta vielä onnistuneemmaksi valinnaksi osoittautui Meryl Streep. Hiljaisessa silloissa Eastwoodin mieltymys varjoihin on nähtävissä, kun hän luo useita kohtauksia pelkässä kynttilänvalossa, bluesin tai jazzin soidessa taustalla. Eastwoodia ei usein ole kuvattu näin hempeänä ja tunteikkaana persoonana, yleensä hänen roolinsa ovat pitkälti likaisiaharryja. Streep tuo miellyttävää pehmeyttä Eastwoodin maskuliinisuuden rinnalle.
Hämärien kuvien ja tunnelmien maailmaan vievä Menneisyyden ote (2003) oli 73-vuotiaan Clint Eastwoodin 24:s ohjaustyö. Siinä hän jättää urallaan neljännen kerran näyttelemisen muille ja tyytyy ohjaamaan ja tuottamaan. Hän myös vastasi elokuvan musiikista, joka oli veteraanille uusi alueenvaltaus.
Menneisyyden otteen ja Million Dollar Babyn (2004) jälkeen vietetty ”välivuosi” poiki hedelmää. Tuloksena oli kaksi toista maailmansotaa käsittelevää sotadraamaa. Eastwood teki niin sanotusti ”peterjacksonit” ja kuvasi molemmat elokuvat samaan aikaan. Kun Isiemme liput keskittyy tarkastelemaan amerikkalaista sankarimyyttiä ja sotilaiden sodanjälkeisiä tuntemuksia, Kirjeitä Iwo Jimalalta syventyy japanilaiseen perspektiiviin tuosta taistelusta ja myös sankaruudesta.
Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Changeling – Vaihdokas näyttää ja tuntuu 2000-luvun Eastwoodilta. 20-luvun Amerikkaa henkivä elokuva on teemoiltaan synkkä, kerronnaltaan ja kuvaukseltaan rauhallinen ja määrätietoinen sekä tyylillisesti ihailtavan ehjä. Elokuvassa maalaillaan tehokkaasti hyvin synkkiä tunnelmia Tom Sternin (Eastwoodin 2000-luvun hovikuvaaja) varjojen ja värimaailman kanssa leikkivällä kuvauksella. Eastwoodin itse säveltämä piano- ja kitaramusiikki tuo tarinalle haikean taustan.
Gran Torino (2008) on tarina kulttuurien ja sukupolvien yhteentörmäyksestä kuin myös ystävyydestä ja vanhenemisesta. Walt Kowalski on ehkä kiinnostavin henkilöhahmo, mitä Eastwood itse on koskaan näytellyt. Nopeasti katsottuna Waltin saattaa nähdä jonkinlaisena ikääntyneenä Likaisena Harrynä, mutta lopulta näillä kahdella hahmolla ei ole juuri mitään yhteistä. Waltin hahmo kehittyy valtavasti kahden tunnin elokuvan aikana, ja Eastwood on roolissaan sanalla sanoen täydellinen. Tuskin kukaan pystyisi näyttelemään Waltia paremmin. Eastwood on kertonut Gran Torinon olevan hänen viimeinen näyttäytyminensä valkokankaalla. Bonuksena Eastwood ja Jamie Callum esittävät lopputekstien aikana Kyle Eastwoodin (Clintin pojan) ja Michael Stevensin säveltämän Golden Globe-palkitun nimikkokappaleen. (Antti Honkala)
Muun muassa Nelson Mandelasta, Etelä-Afrikasta ja rugbysta kertovassa tosipohjaisessa urheiludraamassa Invictus – Voittamaton Clint Eastwoodin tarkoitusperät ovat kunniotettavat. Eastwood on etenkin 2000-luvulla profiloitunut vahvasti moraalisten, mutta altavastaajaa puolustavien elokuvien ohjaajana. Länsimaiden Afrikka-kuvasto on täynnä nälkää, kurjuutta ja kärsimystä, joten vastakuvan passiiviselle uhrille tarjoava Invictus on veteraanille luonteva jatko tuotannossa. (Aleksi Salonen)