Ajankohtaisilla ja ajattomilla aiheillaan yli laitojen täytetty Yön Ritarin paluu jättää kunnianhimoiset loikkansa lyhyeksi. Synkän supersankarisarjan päätösosa on silti muhkea, genrensä rajoja kolkutteleva spektaakkeli.

Kassamagneettien kapellimestarina Christopher Nolan työryhmineen on tullut tunnetuksi psykologisten ja eettisten kysymysten popularisoijana. Viehtymys illuusioihin ja monimutkaisiin elokuvallisiin taikatemppuihin muodostaa tuotannon toisen keskeisen piirteen.

Myös Yön Ritarin paluu vetoaa katsojan ihmettelevään lapsenmielisyyteen rehevillä asetelmilla ja lavastuksilla. Sekaan se heittelee vihjauksia tarinan suuremmasta vertauskuvallisuudesta. Niin hyvässä kuin pahassa, elokuva on olemukseltaan läheinen edellisten töiden Yön Ritarin (2008) ja Inceptionin kanssa.

Sarjakuvafilmatisointien matalien odotusten maailmassa Paluu on tietysti suippokorvien verran verrokkejaan edellä. Tässä Gothamia uhkaa anarkisti Bane (Tom Hardy), joka Pingviinin tapaan virittelee vallankumoustaan todellisesta alamaailmasta, viemäreistä. Eläköitynyt, kartanoonsa vuosiksi vetäytynyt nahkavigilantti (Christian Bale) palaa kaduille.

Trilogian psykologinen tutkielma päähenkilöstä saapuu modernien sarjakuvatulkintojen kuten Alan Mooren Killing Joken tai J.M. DeMatteisin Going Sanen linjoille. Nolanin elokuville tyypillisen alleviivaavissa, selittävyydessään irrallisiltakin tuntuvissa keskusteluissa Alfredin (suurehkoon rooliin nostettu Michael Caine) kanssa korostetaan, että ilman viittaa ja omatoimipoliisin roolia Bruce Wayne on tyhjä kuori.

Filmatisoinneista vuoden 1992 Batman – paluu tekee samansuuntaisen tulkinnan, huomattavan ekonomisesti. Eliitin – josta myös Nolanin nahkahiiressä puhutaan – naamiaisiin Kissanainen Selena Kyle ja Bruce Wayne saapuvat arkimininään, ilman naamioita. Bruce Wayne on Batmanin naamio.

Isänsä rikkomusten vuoksi vankilassa kasvanut Bane ja Batman ovat pohjimmiltaan nietzscheläisiä yksilöitä ja toistensa peilikuvia kuten Jokeri ja Batman. He toimivat sen järjestelmän ulkopuolella, jonka toinen pyrkii tuhoamaan, toinen pelastamaan.

Onko järjestelmä pelastamisen arvoinen, kysellään Yön Ritarin paluun ajankohtaisimmissa osissa.

Banen hyökkäys pörssiin tuottaa erityistä ajan hermolla värähtelevää nautintoa. Ohjaksia pitelevä prosentti (tai sen kymmenesosa) saa hetkeksi palkkansa. Poliisipäällikkö Gordon (Gary Oldman) kertoo keltanokalle (Joseph Gordon-Lewitt), että rakenteet voivat muuttua kahleiksi, joskus niitä on rikottava.

Tarpeettoman pikemmin kuin kiehtovan monimutkainen käsikirjoitus (Christopher ja veli Jonathan Nolan) tahtoo hukuttaa vastaukset. Poliisin tukeman valtaeliitin pöhöttyneisyys viittaa Occupy-liikkeen sanomaan, Gothamin väkivaltamonopolin syrjäyttävän Banen kansankäräjät reaalikommunismiin, anarkistinen kansanvalta libertaristien märkiin uniin ja niin edelleen. Yhteiskuntafilosofinen ulottuvuus jää kokoelmaksi avauksia, peruskurssin muistiinpanojen rankalaisia viivoja.

Turhauttavasta poukkoilevuudesta huolimatta nuo avaukset sisältävät keskustelun herättämisen potentiaalin, jos vain sen selvittämiseksi, mitä Yön Ritarin paluu yrittää sanoa ajastamme. Ilmeisesti ainakin, etteivät kestävät yhteiskunnalliset ratkaisut synny sokeasti vanhaa tuhoamalla tai karismaattiselta johtajalta vastauksia odottaen. Batmanin traagisuus on siinä, ettei pelastamisen arvoinen yhteiskunta tarvitsisi pelastajaa ulkopuolelta.

Lähemmäs kolmituntista, silti lopulta kiireestä kärsivää jättielokuvaa kuljetetaan Yön Ritarista tutun eeppisen kamerakielen keinoin, liukuaan jatkavien ilmaotosten ja sliipatun lähikuvauksen vuorottelulla. Banen ja Batmanin kohtaamiset eivät loista koreografialla, vaan erinomaisella äänisuunnittelulla ja massiivisilta vaikuttavilla tiukoilla rajauksilla. Niissä todella pidättelee henkeään.

Inceptionin painottomuusjaksoista kekseliäisyydessään muistuttavassa avauksessa esitellään jännärin vetonaula, Tom Hardyn kasvot peittävässä maskissa näyttelemä Bane. Hahmon peilikuva-asema Batmaniin korostuu niin ikään luonnottomassa äänessä, joka on nariseva, vaahtoava, hitusen itkuisa. Vaikkei sanoma pärjääkään terävyydessä De Viton Pingviinille, kuuntelee sitä ahnaasti lisää janoten.

Blu-ray: Julkaisussa 1080p 2.40:1 -laajakuva ja DTS HD MA 5.1 -ääniraita. Yli kolme tuntia lisämateriaalia.

Teksti 2012: Aleksi Salonen