Xavier Beauvoisin Jumalista ja ihmisistä (2010) kuvasi luostarin asukit pyhimyksinä, praktikkoina ääriajatusten vainoamassa maailmassa. Munkit ajoivat rauhaa ja suojelivat siviileitä sodalta. Uskonnolla oli paikkansa ja tarkoituksensa modernissa yhteiskunnassa. Cristian Mungiun Yli vuorten (2012) näkee asian toisin.

Ensikertalaisten näyttelemät Voichita (Cosmina Stratan) ja Alina (Cristina Flutur) varttuivat saman orpokodin pihamaalla. Nyt ensin mainitun sydämestä kamppailee kaksi toisiaan peilaavaa ääritunnetta: sokea usko Jumalaan ja Alinan takertuva rakkaus. Molemmissa on vaaransa, mutta vain toisen takana on joukkovoimaa.

Uskonto nähdään pysähtyneenä, kirjaimellisesti muusta ihmisasutuksesta erillään toimivana omana yksikkönään. Nunnat ja pappi (Valeriu Andriuta) toimivat kuten Raamattu heidän tulkintansa mukaan sanoo. Muutoksessa sikiää demoninen pahuus. Hyvä / paha -jako on kirkas, eivätkä he ymmärrä tekojensa aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä.

Rapaista Itä-Eurooppa -realismia henkivä kerronta on täynnä rumaa kauneutta. Se luo eritoten sisätiloihin takapajuisen syntisen tunnelman. Näennäisen hyvyyden tyyssijoista muodostuu kauhuelokuvamaisia loukkoja.

Päätöskuva toimii oivana loppukaneettina ja kristallisoi elokuvan peruskysymyksen kirkon tarpeellisuudesta. Puhtaan uskontovastainen elokuva ei ole, vaan sen kritiikki kohdistuu fundamentalismiin. Jos Yli vuorten käsittelisi muslimeita, olisi sen esittämät ongelmat helpompi stereotypisoida.

Ortodoksien hakeminen ristikkoon on osuva muistutus ääriajatusten universaalista levinneisyydestä. Toisaalla niillä vain on rehevämpi kasvualusta. Hyvinvoivassa ja kehittyvässä yhteiskunnassa ei ole samalla tavalla tilaa pahoinvoivan yksilön voimauttaville aatteilla. Rikkaat maat sekularisoituvat, kun taas joissain köyhissä maissa mennään pyhä kirja edellä hallitukseen.

Äärivakava tunnelma saavuttaa surullisimmat, mutta samalla myös hauskimmat hetkensä silloin, kun suljetun yhteisön toimintatavat kyseenalaistetaan. Kaapuväen argumentaatio on olematonta ja nojaa kehäpäätelmiin. Usein utelija vain massan voimalla ohitetaan. Epäily on synti, ja miksi olla syntinen kun voi uskoa?

Mungiun käsikirjoittamalla ja ohjaamalla elokuvalla on takanaan vahvat teemat ja paikka paikoin riipaisevan kaunis kuvitus. Se kuitenkin lyö korttinsa pöytään kovin nopeasti. Kiperiä kysymyksiä ei syvennetä, vaan ne esitetään yhä vain uudelleen. Toisin kuin Mungiun ääriahdistavassa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2007), on Yli vuorten tunnelma kohtaus kohtaukselta kieltämättä puhutteleva, mutta vääjäämättä myös tasapaksu.

Teksti: 2013 Jouko Luhtala

Elokuva nähtiin myös osana vuoden 2013 Season Film Festivalia.
Lue raportti »