Vanhoissa westerneissä pahiksilla oli aina mustat hatut. Ihmeellinen on elämän ilkeä pankkiiri Henry Potter on niin ilkeä, että nimikkokaupungissaan Pottersvillessä hyvästä kotirouvasta tuleekin vanhapiika kirjastonhoitaja.

Näin helppoihin moraaliastelmiin uskottiin ehkä joskus, mutta ne olisivat täysin sijoiltaan 2000-luvun pankkikriisin jälkeiseen elokuvaan lailta immuunin finanssieliitin kultapojusta, Wall Streetin sudesta Jordan Belfortista. The Wolf of Wall Streetin lajityypiksi onkin valittu musta komedia.

Belfortin laitakaupungin betonihallista aloittama “boiler room”, arvottomia roskaosakkeita hölmöille myyvä hämäräfirma Stratton Oakmont on Amerikka pienoiskoossa. Ahne eliitti kuppaa kurjistuvaa valtioruumista kunnes poksahtaa.

Tarina on kerrottu Belfortin omasta, epäluotettavasta näkökulmasta. Huijausten uhrit jäävät kasvottomiksi. Äkkirikkaalle rajattomina avautuvien mahdollisuuksien maailmassa sikiää käänteinen satu, jossa kohtuus, vastuu ja empatia kuuluvat pölvästeille, jotka eivät ole sisäistäneet Ayn Randin gospelia. Katsoja nauraa kiihtyvien ylettömyyksien keskelle silti päähenkilöille, ei heidän kanssaan. Hankalampi tapaus on vain DiCaprion rennosti ulottuvalla liukkaudella ja loputtomalla energisyydellä elämöittämä päähenkilö. Suoritus taitaa olla tähänastisen uran vaikuttavin.

Ei ole sattumaa, että alusta loppuun kunnon psykopaatin lailla käyttäytyvä tee-se-itse-miljonääri Belfort on karismaattinen hedonisti, viekoitteleva huuliveikko. Tyystin vastuuttoman hauskanpidon ei kuitenkaan luulisi olevan niin vieras ajatus, että fiktiossa se pitäisi varmuuden vuoksi ympäröidä moraalisilla varoitustarroilla: “Rajaton egoismi saattaa aiheuttaa pysyvää haittaa sielulle“.

Kärkkäimmät ovat silti syyttäneet The Wolf of Wall Streetiä kuvaamansa maailman glamorisoinnista. Belfort on heidän mukaansa Scarfacen Tony Montana tai Wall Streetin Gordon Gekko, koska moni on keksinyt ihailla noita roistohahmoja. Etsivä löytää, joku varmasti Belfortistakin (Leonardo DiCaprio) itselleen profeetan. Kertovasti esikuva tosielämästä on lyhyen tuomionsa jälkeen luonut uran (ainakin) motivaatiopuhujana, ison maailman Sarasvuona.

The Wolf of Wall Street on yksi viime vuosien hauskimpia komedioita, kolme tuntia maanista sikailua. Täysin yletöntä, heitettäviä kääpiöitä, kokkelia persvakoon ja herraklubin lattialla könyämistä Quaalude-tokkurassa. Se on juuri homman juju: maailman finanssieliitti on näin irti todellisuudesta, vaikka harva osanneekaan tehdä muiden rahojen tuhlaamisesta sellaista spektaakkelia kuin fiktiivinen Belfort. “Fiktiivinen” siksi, että vain naiivi tomppeli uskoisi tämän lähdemateriaalina käytettyä elämäkertaa sellaisenaan.

Martin Scorsese on vanhoja tyylikeinojaan kierrättäenkin tehnyt tuoreimman elokuvansa vuosiin, ajallemme sopivan absurdin komedian, jossa sanan alkuperäisen merkityksen mukaisesti pahoille tyypeille sattuu lähinnä hyviä asioita. Erityisen hyvin se tulee osuneeksi ajan hermoon herättämillään vastareaktioilla. Niissä materiaalinen menestys on sekoitettu eettiseen menestykseen. Kuka olisi arvannut, että joku vielä uskoi vastuulliseen markkinatalouteen ja kovan työn kalvinistiseen takaisinkytkentään.

Blu-ray: Levyjulkaisussa 1080p 2.40:1 -laajakuva ja DTS HD MA 5.1 -ääniraita. Lisämateriaaleina elokuvan vaikeahkosta rahoitusprosessista sekä kuvauksista kertovat koosteet The Wolf Pack (17 min) ja Running Wild (12 min) sekä The Wolf Of Wall Street Round Table (11 min) eli haastattelu Scorsesen, käsikirjoittaja Terence Winterin, DiCaprion ja Hillin kanssa.

Teksti 2013: Aleksi Salonen