Jazz-aiheisten elokuvien nousevan nuoren taiturin, Damien Chazellen nimi kannattaa ottaa talteen. Ohjaaja-käsikirjoittajan läpimurtoelokuva on monella eri tasolla vaikuttava teos musiikillisesta perfektionismista. Whiplashin veitsenterävä äänimaailma on sen sydän, jossa jokaisen yksittäisen instrumentin ääni on osa suurta, kollektiivista kauneutta.

Elokuva on Chazellen toinen filmatisointi samaa tarinaa kuvanneesta lyhytelokuvasta, jonka menestys Sundancessa poiki pitkälle rahoituksen. Tarina seuraa maan parhaassa musiikkikoulussa opiskelevaa Andrew’ta (karismaattinen Miles Teller), lahjakasta nuorta rumpalia, joka haaveilee pääsystä legendojen kastiin. Kun kovakurinen opettaja Terrence Fletcher (J.K. Simmons) valitsee hänet bändiinsä, vaikeutuu tie tähteyteen entisestään.

Useimmiten tunnelmallisen pimeisiin sisätiloihin sijoittuva draama toimii loistavien näyttelijäsuoritusten ansiosta. Simmonsin väkevä, Oscarin arvoinen esitys peilaa yli vuosikymmenen takaista Schillingerin roolia Kylmässä ringissä. Dialogi palauttaa mieleen sarjan estottoman kielenkäytön, joka on genreensä nähden rohkea veto, muttei tarinalle sopimaton. Tellerin kiihkeä uurastus rumpusetin takana taas on lähestulkoon kokonaan näyttelijän omaa työtä.

Whiplashin nautinnollisimmat hetket syntyvät kun musiikki pääsee valloilleen. Elokuvaa varjostaa ainoastaan sen viimeinen näytös, joka on hienovaraisuuden ja melodraaman välistä nuorallakävelyä. Kunnianhimoisuus on vaarassa lipsahtaa liian monen tapahtuman syövereihin, joissa realismia koetellaan.

Elokuvan kuitenkin pelastaa tavattoman voimakas, yhdeksän minuutin kestoinen loppuhuipennus: veri ja hiki virtaavat lähikuvissa, kun pauhaavien rumpujen jytinä yltyy. Harvemmin on musiikkimaailman kilpailullisuutta esitetty yhtä intensiivisesti.

Teksti: 2015 Jussi Toivola

Elokuva nähtiin myös osana vuoden 2014 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalia.