Javier (Carlos Areces) on isänsä kohtalon riivaama surullinen klovni, joka ihastuu pakkomielteisesti sirkuksen päätähden Sergion (Antonio de la Torre) tyttöystävään trapetsitaiteilija Nataliaan (Carolina Bang). Espanjan sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan tarinan keskiössä on tämän kolmiodraaman kehkeytyminen tuhoisaksi ja makaaberiksi näytelmäksi, jossa sadomasokistinen seksuaalisuus, julkinen nöyryytys ja henkisten patoumien purkautuminen toimivat polttoaineina.

Ohjaaja/käsikirjoittaja Álex de la Iglesian Viimeinen sirkus häilyy komedian, tragedian ja eksploitaatio-elokuvan rajamailla tekemättä lopullista päätöstä elokuvan geneerisestä sijoittumisesta. Musta huumori ja loppua kohden kiihtyvällä tahdilla esiin tuotava gornografinen aines kiedotaan nyrjähtäneellä tavalla romanttisiin haaveisiin.

Elokuvan kolkko visuaalinen ilme, ihmismielten synkkyys ja väkivallan läsnäolo sirkuksen näennäisessä viattomuudessa ja glamourissa värittävät tarinasta paikoin kiehtovan Grimmin sadun. Klovni teatraalisena, koomisena ja pelottavana hahmona on edelleen mielenkiintoinen ja ristiriitainen. Heijastumia saattaa tulla mieleen esim. Stephen Kingin kirjasta Se (It, 1986).

Toiminnantäyteinen traileri kertoo lopulta hyvin vähän elokuvan tahdista, joka on yllättävän verkkainen. Alkujakson jälkeen malttamaton katsoja turtuu helposti odottamaan pedon heräämistä elokuvan rakentaessa kuvaa nuhjuisesta sirkusseurueesta. Kunnon sekoilu alkaa kun herkkä Javier taantuu väkivaltaisen purkauksen jälkeen ensin alkukantaisen otuksen tasolle ja kokee irvokkaan uudelleensyntymisen.

Viimeinen sirkus on elokuva, jossa on vähän kaikkea sinällään oivallista, mutta jokin kokoelmassa kuitenkin vienosti mättää. Varsinen pointti ja punainen lanka pitää katsojan itse keksiä. Kenties se on Espanjan sisällisodan ja Francon falangistisen ajan synnyttämien patoutumien käsittely, kenties sadomasokistisen riippuvuuden tutkiminen tai ihmismielen ja ruumiin särkyvyyden tyylitelty esittely. Ehkäpä pointti on, että sitä ei ole.

Álex de la Iglesian ailahtelevat näkemykset tuovat jokatapauksessa mielenkiintoisen lisän uuden sukupolven espanjalaisten ohjaajien aikaansaannoksiin. Kenties fokusointi nimenomaan muiden kuin Iglesian itsensä käsikirjoittamien elokuvien ohjaamiseen voisi olla avain suuren kansainvälisen yleisön sydämiin, jos kulttiohjaaja sitä ylipäätään toivoo.

DVD: Future Filmin julkaisussa on anamofinen 2.35:1 -laajakuva ja Dolby Digital 5.1 -ääniraita.

Teksti: © 2011 Marjo Eskola