Jos elokuvan kannessa seisoo nimet Robert DeNiro, Edward Norton ja Marlon Brando, voi hyvällä syyllä uskoa saaneensa käteensä erinomaisen elokuvan. DeNiro valittiin hiljattain Amerikan arvostetuimmaksi näyttelijäksi (mistä voi toki kiistellä), ja Norton puolestaan on Matt Damonin ohella yksi lupaavimmista nuoremman sukupolven näyttelijöistä. Brandon meriitit ovat itsestäänselviä.

Toisaalta, käsikirjoitus on kulkenut viiden kirjoittajan salkuissa ja ohjaaja Frank Oz on tehnyt urallaan lähes pelkästään keskitason komedioita.

Hyvistä näyttelijöistä ja yllättäen Ozin sujuvasta ohjauksesta huolimatta Valtikka vaikuttaa jollain tavalla keskeneräiseltä. Se on hyvin perustavanlaatuinen ryöstötrilleri, joka ei onnistu yllättämään katsojaa millään tasolla tai saa katsojaa ajattelemaan, että on juuri nähnyt nerokkaan juonipunoksen. Kovasti se kuitenkin yrittää.

Nick Wells (DeNiro) on ammattilaisvaras, joka elelee varsin leveästi rahoillaan. Hän ei ole mikään nuori huimapää, joka rehentelee saavutuksillaan, vaan enemmänkin kokemuksen tuomaan viisauteen ja todennäköisyyksiin luottava mies, joka hoitaa vain “varmoja keikkoja”. Hän on kuitenkin alkanut jo etsimään sitä surullisen kuuluisaa “viimeistä keikkaa”, jotta saisi vetäytyä eläkkeelle.

Tähän tarjoutuukin tilaisuus, kun Nickin ystävä Max Baron (Marlon Brando) ehdottaa hänelle keikkaa, josta voisi netota monta miljoonaa dollaria. Erästä 1600-luvulla valmistettua hyvin arvokasta valtikkaa nimittäin säilytetään Nickin kotikaupungissa Montrealissa tulliviraston kellarissa. Tämä jalokivin varustettu valtikka tuntuu vain odottavan, että joku korjaisi sen parempaan talteen, korkeatasoisista hälytysjärjestelmistä huolimatta.

Muutenkin vaarallinen tehtävä alkaa näyttämään entistä vastenmielisemmältä, kun Max kertoo, että Nickin pitäisi toimia yhdessä nuoren Jackie Tellerin (Edward Norton) kanssa. Yksinäinen susi Nick on aluksi vastahakoinen suostumaan, mutta kyseessä on suuret rahat ja eläkekin alkaa tuntumaan aina vain houkuttelevammalta, joten lopulta hän suostuu lähtemään tehtävälle.

Periaatteessa Valtikka rullaa hyvin sujuvasti eteenpäin, kylväen toisinaan miellyttävää huumoria ja luoden hetkittäin hallittua jännitystä. DeNiron ja Nortonin väliset kohtaukset toimivat hyvin dialogin tasolla ja niinpä näitä kohtauksia on ilo katsella. On mysö sanottava, että molemmat näyttelijät suoriutuvat kiitettävästi rooleistaan.

Marlon Brandon paluu valkokankaalle ei ole puoliksikaan niin näyttävä mitä olisi saattanut toivoa. Miehellä on muutamia pinnallisia kohtauksia, ja niissäkin Brando vaikuttaa lähinnä väsyneeltä.

Komeista puitteista ja suurista nimistä huolimatta Valtikasta puuttuu “se jokin”. Se on niin hiottu Hollywoodtrilleri, että lopputuotteessa ei ole mitään mieleenpainuvaa tai kiinnostavaa. Vaikka ei olisi uskonut, Valtikka jää tusinatrilleriksi.

Teksti: © 2002 Antti Honkala