Malickin vilpitön mestariteos ei edelleen lakkaa hämmästyttämästä hetken tajullaan.
Yksilö on kaikkeus, sen mysteeri Jumala. Terrence Malickin vilpitön mestariteos on oodi ihmettelevälle minälle. Dikotomioista ponnistava, soljuva kerronta voi turhauttaakin, muttei milloinkaan lakkaa hämmästyttämästä hetken tajullaan.
Keskellä on väsynyt arkkitehti (Sean Penn) matkaamassa kohti 50-luvun lapsuutta, ymmärrystä pikkuveljen 19-vuotiaana tekemästä itsemurhasta, lapsuuden äitiä (Jessica Chastain) ja isää (Brad Pitt). Ympärille on kiedottu maailmankaikkeuden alkuhistoria, mytologista kuvastoa, imaginäärinen sovituksen hetki ja maailmanloppu.
Malickin elämäkerrasta löytyy merkittäviä yhtymäkohtia: episkopaalinen kasvatus, autoritäärinen isä, musikaalisesti lahjakas itsensä tappanut veli, lapsuus Texasin Wacossa. Oxfordissa ohjaaja laati väitöskirjaansa Heideggerista, Kierkegaardista ja Wittgensteinista. Näiden tähtien alla syntynyt Tree of Life on syvästi omakohtainen ja universaali.
“There are two ways through life. The way of Nature and the way of Grace. Grace doesn’t try to please itself. Accepts being slighted, forgotten, disliked. Accepts insults and injuries. … Nature only wants to please itself. Get others to please it over them. To have its own way.”
Armon polku on muistelijan mielessä lähes feminiinin jumalan luonteen saavan äidin valitsema, uusitestamentillinen, hyväksyvä. Vivahteikkaampi vanhemmista on isä: rajojen vetäjä, kielellisen vallan käyttäjä, ajatustensa mustasukkainen patentoija, myös epäonnistunut huippumuusikko ja kolmen poikansa rakastava kasvattaja. On parempi sanoa, että kasvattajissa heijastuu eriävä käsitys maailman luonteesta, kuin toive siitä millainen sen tulisi olla.
Keskellä elokuvaa kuultua saarnaa Jobista ei pidä ohittaa. Reformoidun kristinuskon, mutta elämän ylipäänsä paradoksi on, ettei mikään ihmisen teko voi vakuuttaa epäonnelta.
Arkkitehdin alussa kuulluin sanoin äiti ja pikkuveli johdattavat hänet Jumalan luokse, armon polkua seuraten. Muistojen matkan päättävä kaksinkertainen sovinto isän kanssa viittaa kuitenkin lujan tahdon maailman hylkäämisen sijaan sen osittaiseen assimilaatioon: isästä riippumatta Jumalan luonnossa on julmaa arvaamattomuutta, jolta edes armon tie ei suojele.
Narratiivi on epäortodoksinen, enemmän kuin Malickin aiemmissa töissä. R.L:n kuoleman sävyttämää epilogia seuraa Avaruusseikkailu 2001:n alkua muistuttava, visuaalisesti hengästyttävä jakso Maan synnystä. Se on ihmetystä sielullisen elämän epätodennäköisyydestä, toisaalta allegoria yksilön kokemushorisontin totaalisuudesta. Yksilön ja maailman rinnastaminen on suureellista, muttei vailla perustaa.
Siinä missä tämä esihistoria on intentionaalisuuden pakotteista vapaa, on ihmiseksi kasvaminen sen vaikutuspiiriin tuloa. Leikkauksen ja Emmanuel Lubezkin kuvauksen kauneudessaan ylistyssanoja karkaavan työn ihmeellisin hedelmä on fragmentein kerrottu kasvu syntymästä kielen maailmaan. Lyhyesti sanottuna siinä loputtoman monimuotoinen oleminen alistetaan abstrakteille käsitteille ja mielivaltaisille säännöille.
Aivan lopuksi Malick palauttaa hahmonsa universumin syntymontaasissa nähdylle rannalle, Pennin arkkitehdin kuvittelemalle sovinnon mielenmaisemalle. Näissä kuvissa on liialti alleviivaavuutta. Pienenä lisämoitteena kertojanääni selventää paikoin asioita, kun poikkeukselliset otokset riittäisivät.
Näiden näytösten väliin sijoittuu suoraviivaisin puolitoistatuntinen, impressionistisin vedoin kerrottu perhedraama 50-luvun Texasissa. Lapsuuden ja poikavuosien majesteettisuus loistaa 12-vuotiaan isoveljen Jackin (Hunter McCracken) ja pikkuveli R.L.:n (Laramie Eppler) kesäpäivissä.
Otoksien armottoman “tuhlaileva” käyttö luo illuusion loputtomuudesta, maailman täydellisestä läsnäolosta. Yksittäiset otokset väistyvät vilahduksessa, mutta painuvat lähtemättömästi mieleen. Nuoren elämän täyteiset ja transformatiiviset kokemukset on järjestetty merkityksellisen olemisen kollaasiksi, jonka kunnianhimon ylittää vain uskomaton tarkkuus, jolla ne resonoivat katsojan lapsuudenelämyksen kanssa.
Toistuvat kuvamotiivit ja kertautuvat teemat saattavat luoda vaikutelman jäykästä didaktisuudesta. Vaikutelma on pinnallinen. Uudet katsomiskerrat lisäävät tulkintojen määrää, juuret johtavat syvälle.
Teksti: © 2011 Aleksi Salonen
Elokuva esitettiin myös osana vuoden 2011 Espoo Ciné -festivaaleja.
Lue raportti »
Lue myös: Kiintoisa kirjoitus Tree of Lifesta
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA