Transformers: Tuhon aikakausi on liki kolme tuntia pitkä, mutta tuntuu pidemmältä. Sanonta siitä, miten on “kiire odottamaan” sopii. Mestarillinen puuduttavuus syntyy kohtausten sisäisestä levottomuudesta ja tarinan fokuksen hajamielisestä seilailusta.

Nimi Tuhon aikakausi lupaa ehkä ennennäkemätöntä spektaakkelia, mutta oikeastaan sitäkin saa odottaa kolmannelle tunnille. Paljon enemmän keskitytään romuistakeksijäisän (tylsä Mark Wahlberg) ja tämän teinityttären (ilmeetön ja vielä tylsempi Nicola Peltz) jankkaavaan sanailuun aikuistumisesta. Elokuvan kohderyhmää, poikia lähinnä, siinä tietysti kosiskellaan, mutta kammottavan kliseisellä dialogilla.

Nurinkurisuus, noin kriittisestä näkökulmasta, on neljännen Transformersin määrittävin piirre. Yht‘äkkiä esimerkiksi keskivaiheilla mukaan kirjoitetaan aasialaisia hahmoja ja tapahtumapaikaksi vaihtuu Pekingin kesäolympialaisten kliininen kisapuisto. Sillä ilmasuunnalla kun liikkuvat suuret lipputulot. Pekingin jälkeen torkahdin hetkeksi. Kun heräsin, käynnissä oli suuri, kieltämättä melko näyttävä kaupunkitaistelu, jonka leikki painovoimattomuudella muistutti hetken Inceptionista.

Näin läpikotaisen ja läpinäkyvän kaupallista kirjoittamista syntyy harvoin edes Hollywoodissa. Myös sisäisten epäjohdonmukaisuuksien määrä on loputon. Katsojan keskittymiskyvyn mitaksi on arvioitu kolme minuuttia. Kynäilijä Ehren Kruger vastasi myös sarjan osista kaksi ja kolme, joista jo aikaisempi käräytti aivot ensimmäisen kymmenen minuutin aikana.

Kamera tekee merkityksettömiä, satunnaisia nosturiajoja. Juuri kun on päästy johonkin, hypätään sata metriä taaksepäin. Ihmisiä kuvataan alakulmasta, vaikka keskustelu olisi kuinka banaali. Keinotekoinen oranssi valo ja digitaaliset pölypyörteet maustavat latteita rajauksia. Musiikissa ei ole melodiaa tai rytmiä, se tulee kai suoraan jostain rikkinäisestä sävellysrobotista.

Transformers: Tuhon aikakausi taitaakin olla teollisuusrobotin käsitys elokuvasta.

Teksti: 2014 Aleksi Salonen