Mestariohjaaja Terrence Malickin nimi herättänee yhä mielipiteitä jakaneen Tree of Lifenkin jälkeenkin suurta mielenkiintoa. Mittakaava on nyt vaihtunut ja tyyli entistä tavattomampi.

To the Wonder, Malickin ensimmäinen nykypäivään sijoittuva elokuva, on myös ohjaajan puitteiltaan pienimuotoisin. Keskeisenä vertauskuvana toimivaa Mont Saint-Michelin saarta lukuun ottamatta kohtaukset sijoittuvat paljolti Oklahoman auringonpaahtamille niityille ja arjen sisätiloihin.

Ensi alkuun: Malickin elokuvista on syytä tiedostaa ainakin kaksi asiaa. Ensimmäiseksi, tapahtumat ja keskustelut eivät niissä ole tärkeitä. Ne pikemmin hämärtävät olemisen ja sen ohikiitävän elokuvallisen tavoittamisen luonnetta. Usko heideggerilaisin linssein näyttää olemista pysähtyneisyydessä ja sanattomassa ihmettelyssä.

Toiseksi, Malick ei kerro tarinoita syyn ja seurauksen kautta. Päähenkilöille tapahtuu jotain, mutta “miksi” jää arvoitukseksi. Tapa voi hiertää yksilöllisen toimijuuden mallilla elokuvakasvatettuja, mutta mistään itsetarkoituksellisesta vastahankaisuusuudesta se ei kieli. Kuten Tree of Lifen säkeet “luonnon tiestä”, tämä kerronnallinen tyyli puhuu pajunoksaisen taipuisuuden puolesta, joka ohjaajan mukaan vastaa parhaiten ihmiselämän vaikealle luonteelle.

Katsomiskokemus voi samaan tapaan vapauttaa klassisen kerronnan korskean ylimääräytyneistä, kuristavista konventioista, jos kuvien ja äänen virralle vain antaa mahdollisuuden.

Malickin filosofien ja To the Wonderin kohdalla kannattaa lisäksi mainita Søren Kierkegaardin vaikutus. Keskeisen sivuhenkilön, Javier Bardemin esittämän papin, osa on bergmannilaisittain kärsiä “Jumalan hiljaisuudesta”. Kun sielunpaimen saarnaa siitä, miten miehen rooli ei ole nähdä vaimoaan kauniina, vaan tehdä – tahdon aktilla – tästä kaunis, hän paitsi vakuuttelee itseään myös puhuu epäilemättä juuri siitä “uskon loikasta”, josta Kierkegaardkin.

Tämä onkin keskeinen vertaus: rakastuneen parin rakkaus sekä ihmisen ja Jumalan välinen rakkaus.

Näiden raskaan juhlavilta kalskahtavien sanojen kohdalla on hyvä hetki teroittaa, että To the Wonderissa kaikki luterilainen ankeus ja kristillinen fetisismi loistaa poissaolollaan.

Teos on tuttuja siivilöityvän auringon ja Jaakobin tikapuihin vihjaavien portaikkojen kuva-aiheitaan myöten uskonnollinen, mutta niin lavean hengellisesti, että se kiehtoo ketä vain mystisistä, uskonteoreettisista tai “ajankohtaisemmin” mindfulness-psykologisista merkityksellisen olemisen kysymyksistä kiinnostunutta.

Pariskunnan (luonnonlapsen lailla tanssiva Olga Kyrulenko, otosten laitojen hämyiseksi presesenssiksi leikattu Ben Affleck) rakkaus syttyy ja hiipuu. Katkeilevat, kuvan päällä kelluvat monologit kertovat mysteeriksi jäävästä puoliskosta, vuorovetten tulosta ja menosta.

Vertauksellisilta kuva-aiheiltaan elokuva on lähde: vuorovedet, upottava tai kannattava jouksuhiekka, sentrifugin lailla puristava huvipuistoajo, kehojen jatkuva, levoton tai kaunis liike sinne ja tänne, toisiinsa kiinni jääneet haarukat.

Tapa, jolla kerronta liikkuu tarinan ja realismin rinnalla, leikaten niistä oman kolmannen kokonaisuuden, hylkäämättä kumpaakaan perinteistä johtolankaa, on ainutkertainen. Malickia on kuitekin vaikea ajaa taide-elokuvan slummiin, kun tunnelataukset purkautuvat kuin Oopperassa, aikansa pop-taiteessa.

Fraasien, kuva-aiheiden ja teemojen käyttö noudattaa musiikillista logiikkaa; toistuvien, hetkellisen intensiteetin ja seesteisyyden jaksojen kautta saavutaan merkillisen voimakkaan intuitiivisen latauksen purkavaan finaaliin. Viimeinen otos, kooda, on paluu Mont Saint-Michelille, hetkeen ennen vuorovetten nousua, takaisin jännittyneen epätietoisuuden tilaan.

Teksti: 2013 Aleksi Salonen

PS. Elokuvan käännöksessä on merkittävähkö erhe: Ben Affleckin väitetään “tekevän pientä korjailua”, kun roolihahmo tosiasiassa sanoo “tekevänsä vähän mediahommia”. Repliikki on ainoa, joka vahvistaa hahmon ammatin ja käännös voi aiheuttaa hämmennystä.

Elokuva nähtiin myös osana vuoden 2013 Season Film Festivalia.
Lue raportti »