Onko siitä todella jo viisi vuotta, kun neonväreillä kuorrutettu sarjakuvafilmatisointi Suicide Squad (2016) tahrasi valkokankaat? Vaikea uskoa, sillä sen verran karvas maku ennakkoon odotetusta mutta jokaisella osa-alueella epäonnistuneesta superantisankarien sekasotkusta suuhun jäi, että edelleen ellottaa. Parilla ohuella viivalla luonnostellut hahmot typistyivät särmättömiksi tussipiirroksiksi, kaivatut syventävät taustatarinat välähdyksenomaisiksi maininnoiksi vankikansioissa.

Sittemmin ohjaaja David Ayer on sanoutunut toistuvasti ja avoimesti irti studion puuttumisellaan pilaamasta PG-leikkausversiosta. Fanien ja lehdistön murskakritiikistä huolimatta Warnerin roihuava roskispalo tahkosi lippukassoilla 746 miljoonan dollarin edestä mukavasti riihikuivaa ja voitti DC:lle ensimmäisen Oscarin ennen Marvelin kilpailevaa konglomeraattia.

Hollywood seuraa rahaa. Vaikka rytmi, fokus ja huumorintaju hukkuivat aiemmin, itsemurhatehtäviin värvättävässä suosikkirikollisten iskuryhmässä piisasi vielä paljon hulluutta vapautettavaksi. Tuotantoyhtiön motto taitaa olla, "jos et onnistu ensi yrittämällä, kokeile uudelleen."

Määräinen artikkeli nimessä The Suicide Squad: Suicide Mission antaa ymmärtää, ettei turhan totisella ja esteettisesti rumalla edeltäjällä ole väliä. Tällainen tulkinnan ja vision olisi alun perinkin pitänyt olla: säkenöivän sairas, hurjan rohkea, syvästi väkivaltainen ja verinen, hävyttömän hauska ja energinen, terävän älykäs, koskettava yllättävissä kohdissa. Enkä väitä vastaan. Myönnän tirauttaneeni loppupuolella aitoja kyyneleitä.

Markkinointimateriaalien mainoslause "James Gunnin kamalan kauniista mielestä" kiteyttää asian aika hyvin. Pinnan alta paljastuu suorasukaisesti röheltävien veijarien sotaseikkailuita Likainen tusina (1967), Kotkat kuuntelevat (1968) ja Kellyn sankarit (1970) monimuotoisempi tutkielma optimistisesta uskosta rakkauteen, yhteyden luomiseen sekä haavoittuvuuden osoittamiseen alakuloisessa, julmassa, nihilistisessä maailmassa, jossa mikään ei merkitse mitään, eikä ketään kiinnosta. Nerokkuuden nähdäkseen elokuva pitää päästä katsomaan pian toistamiseen.

En pysty kuvittelemaan parempaa ohjaaja-käsikirjoittajaa The Suicide Squadille kuin miekkonen, joka aloitti uransa kulttimaineisen törkytehdas Troman palveluksessa, perustaja Lloyd Kaufmanin opissa. Gunnilla on siis erehtymättömän kieroa silmää gorelle ja groteskille. Musta grindhouse-komedia Super (2010) yhdistyy täydellisesti ison budjetin Guardians of the Galaxy-hittileffoihin (2014 ja 2017).

Oikea henkinen koti löytyi kohun keskellä 2018, kun vaihtoehto-oikeiston poliittinen paskanpöyhijä ja salaliittoteoreetikko Mike Cernovich maalitti Trumpin äänekkäänä piikittelijänä tunnetun Gunnin sosiaalisessa mediassa kostoksi ABC-kanavan kalliista ja kiperästä päätöksestä lakkauttaa Roseanne-sarjan tuoreet jaksot Roseanne Barrin rasistisen twiitin takia. Takavuosilta kaivetut ruutukaappaukset raiskauksiin, pedofiliaan, aidsiin sekä holokaustiin liittyvistä, harkitsemattoman törkeistä heitoista toivat toviksi potkut Disneyltä, vaikka kollegat tukivat ja protestoivat. Warner ja DC eivät epäröineet hetkeäkään, vaan palkkasivat Gunnin vailla perheystävällisen mikkitalon rajoittavia parametrejä.

Vaikka varmatoiminen runko rakentuu radikaalisti itsenäisille perustuksille, The Suicide Squad on silti etäisesti tunnistettavaa sukua Ayerin ankealle elokuvalle. Moraalinen selkäranka repsottaa, sisäinen kompassi on säpäleinä, kaikki ajavat omaa etuaan. Helvetissä ei ole puhtaita sieluja, inhimillisyyttäkin hädin tuskin, eläintä kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti enemmän kuin ihmistä.

Palaamme jälleen Belle Reven maksimivartioituun rangaistuslaitokseen, jonka vaarallisista ja eksentrisistä asukeista teräksinen, häikäilemätön tiedustelupomo Amanda Waller (Viola Davis) kasaa eversti Rick Flagin (Joel Kinnaman) luotsattavaksi vastentahtoisen tiimin Task Force X. Suorita keikka onnistuneesti, tuomio lyhenee kymmenellä vuodella. Jos yrität paeta tai et muuten noudata käskyjä, takaraivoon asennettu siru räjähtää.

Tällä kertaa USA:n hallinnon tiukka ja tunnoton täti lähettää uhrattavan joukon halveksittavaa, arvotonta pohjasakkaa torpedonruoaksi karibialaiselle Corto Maltesen saarelle, josta Frank Millerin mullistava supersankarisarjakuva Batman: Yön ritari (1986) teki fiktiivisen DC Comics-lokaation. Mutta ei suinkaan syrjäyttämään amerikkalaiseen imperialismiin geneerisen nihkeästi suhtautuvaa sotilasjunttaa John Rambon tai Expendables-köörin tapaan.

Hämärän peiteoperaation tarkoituksena on soluttautua hiljaa vallankumousterroristeja ja armeijan sotilaita kuhisevan viidakon halki huippusalaiseen natsiaikaiseen laboratorioon, jonka uumenissa diktatuurin huhutaan piilottelevan koko universumia uhkaavaa biologista joukkotuhoasetta: yksisilmäistä sinistä jättiläismeritähti Starroa. Käsittämättömän naurettavaa muukalaisvalloittajaa avaruudesta kaitsee ja kiduttaa sputnik-kalloinen telepaatti, profaani pahistieteilijä Thinker (Peter Capaldi), joka vuorottelee vakavasti otettavan tutkijan ja dekadentin hedonistin välillä.

Galaksin suojelijoiden menestys todisti, että demoneille hurraavalta Gunnilta löytyy kykyä ja ammattitaitoa saada yleisö kannustamaan ja sympatisoimaan tuntemattomampiakin marginaaliryhmiä. The Suicide Squad vasta laatikon pohjalta kahmaiseekin z-luokan luonnevikaisia luusereita, kummajaisia ja idiootteja, joista eräskin metaihminen vihollisia läpsivine irtoraajoineen sopisi ennemmin vetonaulaksi sirkukseen kuin kommandoksi.

2 tunnin ja 12 minuutin happoisalla tripillä vanhojen tuttujen Kapteeni Bumerangin (Jai Courtney) ja Harley Quinnin (Margot Robbie) rinnalle liittyvät ensimmäisessä maihinnousuaallossa raivaamaan tietä Savant (Michael Rooker), Javelin (Flula Borg), Blackguard (Pete Davidson), T.D.K. (Nathan Fillion), Mongal (Mayling Ng) sekä Weasel (Sean Gunn). Vaihdon jälkeen homman hoitavat loppuun Bloodsport (Idris Elba), Ratcatcher 2 (Daniela Melchior), Polka-Dot Man (David Dastmalchian), Peacemaker (John Cena) ja King Shark (äänenä Sylvester Stallone).

The Suicide Squad marssittaa sarjakuvien sivuilta valkokankaalle ennennäkemättömän määrän entuudestaan vieraita DC-retaleita, joista jokainen saa tähtihetkensä, vaikka sitten kuollessaan. Elokuva paisuu, ja laajan henkilögallerian ydinryppään kaaret kehittyvät pakottomasti kohti yhteenottoa kryptasta esiin ryömivän kaijun kanssa niin, että hahmot tuntuvat olleen aidosti matkalla. Kenen tahansa muun käsissä kokonaisuus varmasti hajoaisi painonsa alla.

Alistavassa hallinnossa absoluuttinen valta turmelee byrokraatit absoluuttisesti. Sankaruudesta voi puhua ainoastaan suhteessa pahuuden piireihin. Ainakaan pahamaineisen Suicide Squadin kohdalla ei tarvitse arvuutella. Pimeän puolen hahmoille uskollinen Gunn ei pyri pelastamaan tai tekemään jäsenistä hyviä, vaikka raaputtaakin kaikista vaivoin riittävästi inhimillisyyttä. Oli kyse sitten kauhusta harvasanaisen tietokonehakkeri Savantin silmissä hiekkarannalla, jäyhästä ja yrmeästä Bloodsportista isän korvikkeena Ratcatcher 2:n nuokkuvalle millenniaalille tai Harley Quinnin halusta heivata taas uusi toksinen poikaystävä.

Lempparin valitseminen taidokkaista roolisuorituksista on lähes mahdotonta, koska koko ensemble on kerrassaan fantastinen. Eniten valkokangasaikaa saavat tietysti keinotekoisen coolin Will Smithin kustomoituna aseseppänä korvaava Elba sekä franchisen tukipilarina Hugh Jackmanin ja Robert Downey Jr.:n veroinen Robbie.

Komediennena ja toimintastarana tarkasti tasapainoileva Robbie on tähän mennessä näytellyt Harley Quinnia kahdesti, Suicide Squadin lisäksi ansiokkaassa spin-offissa Birds of Prey (2020), ja tuntee kaaoksen jäljittelemättömän katalyytin nyanssit kuin punamustan korsettinsa. Leikillisen aliarvioitu altavastaaja tuo "realistiseen" ympäristöön sidottuun väkivaltaan uniikin ja kuplivan perspektiivin. Keskivaiheen henkilökohtainen missio ja pikaromanssi narsistisen presidentin (Juan Diego Botto) kanssa kuorivat villiä korttia entisestään.

Elba on kuin kotonaan superpahisten amoraalisessa kontekstissa maanläheisenä palkkamurhaajana, josta sukeutuu luontainen johtaja. Teräsmiehen kryptoniittiluodilla teho-osastolle toimittanut ja tytärtään (Storm Reid) liian pitkään laiminlyönyt Bloodsport on äreä äijä, jolla riittää itsessä työstettävää ja muunneltavassa taistelupuvussa enemmän vempaimia mitä playboy Bruce Waynella.

Machoon munien mittailuun ja kusemiskilpailuun Bloodsportin haastaa Peacemaker, joka uskoo olevansa maailman paras sotilas. Psykoottinen patriootti käyttää rauhan ideaa oikeuttaakseen miesten, naisten ja lasten armottoman tappamisen. Pokerinaamalla hervottomimmat vitsit laukova Cena koettaa lyödä Elban joka käänteessä. Showpainilegenda perustelee nopeasti, miksi metallikypärässään rellestävä ylisaturoitu toimintafiguuri saa oman HBO Max-sarjan.

Hehkuvia väripisteitä kehostaan freudilaisittain ejakuloiva melankolinen Polka-Dot Man puristaa psykologisesta piinastaan paatosta, mutta elokuvan ehdoton sydän on silti jyrsijöitä sauvallaan kontrolloiva nuori Ratcatcher 2. Dastmalchian ja Melchior tuovat intiimiydellään ja välittömyydellään ulottuvuutta tragedioihin, jotka voisi virheellisesti leimata misogyniaksi ja isäongelmiksi. 24-vuotias portugalilainen Melchior vohkii kohtaukset magneettisena ilmestyksenä ensimmäisessä englanninkielisessä elokuvassaan, josta sopii odottaa Hollywood-läpimurtoa.

Guardianseissa apuun tulivat kiukkuisesti räiskivä pesukarhu Rocket ja rauhanomaisesti mörisevä risu-ukko Groot. Mitä olisikaan The Suicide Squadin eriskummallinen sakki ilman pörröistä kärppää sekä yksinäistä eväkästä? Kun antropomorfinen King Shark ei ole repimässä jengiä kahtia, muinaisen haijumalan erittäin tyhmä mutta äärimmäisen kiltti jälkeläinen etsii ystäviä. Valtavan akvaarion kalakavereista löytyy herkkää runollisuutta. Toisinaan toverit ja syötävä meinaavat tosin mennä sekaisin, nam-nam.

Neliväripainetut sarjakuvalehdet olivat yksinkertaisen kauniisti renderöityä poptaidetta, kun John Ostrander esitteli modernin Suicide Squadin vuonna 1987. Samalla brutaaliin tarinankerrontaan kuitenkin kuului, ettei kukaan konnista ollut turvassa.

Viime vuosina sarjakuva-adaptaatiot ovat vaikuttaneet melko siisteiltä ja kaavamaisilta. Yleisö tietää alusta asti, ketkä selviävät ehjin nahoin ja ketkä kuolevat, toimintakohtaukset muistuttavat toisiaan, eikä supersankarielokuvien suuren sateenvarjon alla ole juurikaan kitkatonta tilaa tyylilliseen revittelyyn. Luvalla väkeä terurastava Gunn sen sijaan ottaa runsaasti virkistäviä riskejä, jotka kannattavat spektakulaarisesti. Paljon porukkaa putoaa ja kaatuu. Sitä joko aavistaa, pelkää tai rukoilee jonkun kuolevan.

Tuotantoarvot ovat kauttaaltaan erinomaiset, stunteista pukusuunnitteluun. Elokuva on kuvattu kokonaan IMAX-formaattiin sovitetuilla digitaalisilla Red-kameroilla. CGI-tekniikka integroituu ketterästi sarjakuvapaneeleista pomppaavaan visuaalisuuteen. Käsityöhön huolella kulutettu valuutta näkyy, kuuluu ja tuntuu käytännön tehosteiden kontrastisissa tekstuureissa, jotka painavat röyhkeästi yliampuvaa tarinaa friikeistä sfääreistä kohti maankamaraa.

Vaikka soittolista ei sähäkkyydessä yllä Guardiansien loistavien soundtrackien tasolle, musiikki rokkaa, kuten aina Gunnin elokuvissa. Vankilaan vie Johnny Cashin laulu "Folsom Prison Blues". Kuka muu hyödyntäisi Jim Carrollin punk-klassikkoa "People Who Died" kertomaan varhaisesta kohtalosta kasvavassa ruumispinossa? Psykedeelisten kukkien läpi maailmaa katsova Harley Quinn karkaa kidnappaajiltaan Louis Priman sikermän "Just a Gigolo/I Ain't Got Nobody" säestämänä printiksi kehyksiin kelpaavassa kohtauksessa. John Murphy on muokannut käsikirjoituksen pulp-piirteistä soonisesti tyrmäävän scoren, joka toimii hienosti harmoniassa populaarikappaleiden kera.

Nolottaa hieman antaa viisi tähteä, mutta miksi? The Suicide Squad on kiistatta supersankarielokuvien kymmenen kärkeen kuuluva DC-mestariteos, joka poksauttaa tärykalvot ja pullauttaa silmät ulos kuopistaan. Kunnon teatterikokemus, jollaisia tarvitsemme kaikki kipeästi. Siispä kiitos Walter Hamadalle, kun pestasi projektiin James Gunnin. Ja entä sitten, jos ihme ei enää toistu? Mitä virkaa on ikuisesti elävällä Suicide Squadilla? 

Teksti: 2021 Samu Oksanen