Ensimmäiset elokuvat olivat hädin tuskin ehtineet valkokankaalle 1800-luvun lopussa, kun käsikirjoittajat ja ohjaajat lähtivät jo määrätietoisesti etsimään uusia aiheita keskiajan maailmasta. Se ei ole ihme, sillä keskiaika oli legendojen, pyhimysten ja myyttisten kansallissankarien kukoistuskautta. Elokuvantekijöiden eteen avautui kaikkineen uskonnon läpi suodattunut todellisuus, josta löytyi näyttävyyttä ja lukuisia suurta yleisöä kiehtovia teemoja.

Keskiaikaelokuvat ovat ajan saatossa palvelleet propagandaa ja muovanneet elokuvataiteen standardeja. Ne ovat tehokkaasti siirtäneet suullista traditiota nykypäivään sekä säilöneet menneisyydestä hetkiä, joista meillä on vain vähän kirjallisia alkuperäislähteitä. Haitallinen myytti "pimeästä keskiajasta" on kuitenkin dominoinut käsityksiä pitkään populaariviihteessä. Usein myös unohtuu, että keskiaika ulottui maanosista toisiin: tsaarit lujittivat valtaansa Venäjän aroilla, Tšingis-kaani jatkoi valloituksiaan Kiinassa ja kasvatti laajaa mongoli-imperiumiaan, samurait saavuttivat ylivallan Japanin saaristossa, inkojen ja mayojen korkeakulttuurit kohosivat Amerikassa.

Kuoleman keskeisyys ja elämän katoavaisuus korostuivat valtiollisesti hajanaisessa Euroopassa, joka oli täynnä toimintaa, väkivaltaa ja paiseruttoa. Siinä mielessä keskiajan maailma tarjosi runsaasti lähtökohtia sekä intiimissä että eeppisessä mittakaavassa. Kun mukaan otettiin vielä inspiroivia henkilöhahmoja, kuten Arthur, El Cid, Thomas Becket, Robin Hood, Aleksanteri Nevski, William Wallace, Jeanne d'Arc ja Andrei Rublev, aikaa kestävä elokuvallinen identiteetti oli valmis. Jotkut käsikirjoitukset perustuivat vanhaan perimätietoon, jotkut kuuluisiin romaaneihin ja näytelmiin ja jotkut taas täysin mielikuvitukseen.

Laajakuvaformaatin myötä historiallinen eepos alkoi hallita Hollywoodissa. Lavastajat, puvustajat ja rekvisitöörit pääsivät esittelemään ennennäkemättömällä tavalla ammattitaitoaan ja häikäisemään yleisön ylettömällä loistolla, sijoittuipa historiallinen draama tunnistettavasti sitten esihistoriaan, Raamatun tarinoihin, antiikin Roomaan tai keskiaikaan. Vaikka spektaakkelielokuville oli kysyntää, tuotannot olivat samalla tuhottoman kalliita ja joka kerta riski teattereissa. 1960-luvun puolivälin jälkeen studioiden kiinnostus uhkapeliä kohtaan alkoi laskea jyrkästi, mutta eteenpäin jatkaneet elokuvat tavoittivat silti kohderyhmänsä, joka edelleen kaipasi komeaa ja kohottavaa eeposta kunnianhimoisimmillaan.

Sir Ridley Scott on mukautuvimpia valtavirran tarinankertojia, jonka elokuvissa ainakin tuotantoarvojen voi aina luottaa olevan kohdillaan. Marraskuussa 84 vuotta täyttävä ohjaajamestari on mittavalla urallaan vieraillut tasavuoroin menneisyydessä sekä tulevaisuudessa. Vuonna 2000 ilmestyi tosiseikoista tinkinyt Gladiaattori, jossa scifin erikoismies käytti hyväkseen kaikki tietokoneohjatun digitaalitekniikan mahdollisuudet herättääkseen henkiin hiekkaan hautautuneen miekka ja sandaali-genren. Oscar-palkittua fantasiaspektaakkelia seurasivat lajissa heikommin menestyneet Kingdom of Heaven (2005), Robin Hood (2010) sekä Exodus: Gods and Kings (2014).

The Last Duelin raaka ja brutaali kikkelinmittauskilpailu Maslow'n tarvehierarkiapyramidin toiseksi ylimmällä tasolla palauttaa Scottin vahvassa vedossa tavallaan verisen maskuliinisille juurilleen. Ihailtu kuvallinen ajattelija siirtyi mainoksista fiktioon esikoispitkällä elokuvallaan Kaksintaistelijat (1977), jossa kaksi husaariupseeria paljastivat rapiirinsa ripeästi aamunkoitteessa. Luutnantit ratkoivat riitaansa moneen otteeseen keskellä Napoleonin sotien maailmanpoliittista kontekstia. Keskiaikaisissa turnajaisissa peitset kolisivat ja miekat viuhuivat kömpelömmin.

Rinnalla resonoi feministinen sanoma avoimesti raiskauskulttuurin vastaisesta tie-elokuvasta Thelma ja Louise (1991). Seksuaalinen väkivalta on ikuinen kuuma peruna, johon liittyy monimutkaisia, vaikeasti tutkittavia kysymyksiä syyllisyydestä ja syyttömyydestä, kieltäytymisestä sekä suostumuksesta. Me Too- ja I Believe You-kampanjoiden jälkilöylyissä näyttää edelleen siltä, että kasvaneesta tietoisuudesta huolimatta rikkinäinen oikeusjärjestelmä sälyttää todistustaakan raskaassa, riittämättömässä ja piittaamattomassa rikosprosessissa leimatulle ja nöyryytetylle naiselle, joka joutuu yksityiskohtaisesti yhä uudelleen kuvailemaan ja kelaamaan mielessään järkyttävää tapahtumakulkua.

Vähäisellä vaatetuksellaan, kiusoittelevalla käytöksellään, kenties ystävällisellä hymyllään uhri on "varmasti" ainakin edesauttanut, ellei jopa kannustanut ja kiihottanut impulsiivista miessukupuolta, jonka selkärankaan evoluutiossa syvälle iskostunut lisääntymisvietti tekee mahdottomaksi hallita hillittömiä haluja, kun paljas nilkka vilahtaa ja leveä synnyttäjän lantio keinuu kutsuvasti. Vaikka ei-sana on selvä ja ehdoton, viattomuuttaan ja ehkä vilpitöntä katumustaankin vakuuttelevat väkisinmakaajat selittelevät asian itselleen parhain päin, etteivät humalassa ja/tai kiimassa vain mahtaneet mitään. Kun tuomio sitten joskus julistetaan, laki lyö oikeudenmukaisuutta sujuvasti ja sumeilematta korville.

Ajallinen lyhytnäköisyys on luonnollinen ominaisuus ihmisessä. Valitettavasti raiskaus teemana ei ole reilussa 600 vuodessa vanhentunut pisaraakaan. Möykky mahassa satuttaa ja tekee olon tukalaksi, vaikka ulkopuolinen ei voi koskaan traumaa ja toimintakykyä mahdollisesti lamaannuttavaa pelkotilaa täysin ymmärtää. Usein kipeitä ja arkoja aiheita on helpompi käsitellä etäännytettynä kaukaiseen menneisyyteen, pitkän välimatkan päästä.

29. päivänä joulukuuta vuonna 1386 kohtasivat toisensa katkerassa juridisessa kaksintaistelussa pariisilaisen luostarin luona arvostetun normandialaisen aatelissuvun ritari Jean de Carrouges (Matt Damon) ja pykälää alempisäätyinen mutta poliittisesti älykäs aseenkantaja Jacques Le Gris (Adam Driver). Entiset ystävykset kamppailisivat areenalla kuolemaan saakka siitä, kumman "totuus" on Jumalan tahdon mukainen. Innokkaan yleisön joukossa istui hoviseurueensa kanssa seremoniaa jännittämässä myös alamaistensa rakastama nuori kuningas Kaarle VI (Alex Lawther), jonka myöhempi historia tuntee "hulluna hallitsijana".

Raivostuneen de Carrougesin vaimo, lady Marguerite (Jodie Comer) oli päättänyt haastaa linnaan tunkeutuneen hyökkääjänsä Le Gris'n raiskauksesta, mutta törmäsi keskiajan katolisen feodaaliyhteiskunnan systemaattiseen misogyniaan. Teknisesti ottaen rikos oli tapahtunut aviomiestä kohtaan ja loukannut Jeanin kunniaa, koska Marguerite katsottiin puolisonsa omaisuudeksi. Kahden sotapäällikön ja vasallin välejä hiersivät entuudestaan kiistat maanomistuksesta sekä oikuttelevan lääninherran, kreivi Pierre d'Alençonin (Ben Affleck) vaihtelevasta suosiosta.

Naisen hiljaiselta ja heikolta ääneltä vaati valtavasti rohkeutta rikkoa tyypillinen vaikenemisen kulttuuri. Jos Jean häviäisi Ranskan parlamentin viimeisen virallisesti tunnustaman oikeudellisen kaksintaistelun, raskaana oleva Marguerite poltettaisiin roviolla valheellisten syytösten esittämisestä.

Historiantutkimuksessa ei ole kyse helpoista selityksistä vaan perustelluista tulkinnoista. Tutkija ei toimi sen enempää syyttäjänä kuin puolustusasianajajana, saati sitten tuomarina tai pyövelinä. Menneisyyden ihmiset katsoivat todellisuutta ja tekivät asioita erilaiseen maailmaan kasvatettuina. Jokaisella tarinalla on kaksi puolta ja totuus todennäköisesti jossain siellä välissä, mutta kaikkea ei kannata uskoa. The Last Duelin synkin vitsi on, että graafisesti kuvattu raiskaus ihan oikeasti tapahtui.

Elokuva perustuu keskiajan kirjallisuuteen perehtyneen professori Eric Jagerin bestselleriin The Last Duel: A True Story of Trial by Combat in Medieval France (2004). Miesten näkemyksistä löytyy runsaasti historiallista todistusaineistoa, mitä Jean väitti ja miten Jacques vastasi, mutta Margueriten reflektiota ja tuntoja ei dokumentoitu. Historioitsijat eivät ole edelleenkään yksimielisiä siitä, kuinka paljon kuvaukset tapahtuneesta heijastelevat totuutta tai voittajille sopivaksi muokattua kertomusta.

Bostonin omat kultapojut Affleck ja Damon tiesivät, että vääryys täytyy korjata ja ymmärsivät viisaasti jättää naisen version tarinasta kokonaan kolmannelle käsikirjoittajalle, kriitikoiden lemmikille Nicole Holofcenerille. Kahden korttelin päässä toisistaan varttuneille kaveruksille elokuvan käsikirjoitus on ensimmäinen yhteinen sitten kotikaupunkinsa hehkutetun kasvutarinan Good Will Huntingin (1997), josta päälle parikymppiset skribentit nappasivat Oscar-palkinnon. Lopputuloksena on elokuva, joka sorkkii historian ja kulttuurisen myytin hämäriä narratiivisia rajoja sekä tutkii, miten kolhittu ylpeys ja turhamainen ego muotoilevat tällaisia tarinoita.

The Last Duelin sana sanaa vastaan-asetelman erottaa tavanomaisesta Claire Simpsonin taidolla terävästi leikkaama triptyykkimäinen rakenne. Elokuva jakautuu kolmeen osaan, tarkemmin ilmaistuna näkökulmaan, otsikoituun totuuteen ensin Jeanin, sitten Jacquesin ja lopulta ansaitusti Margueriten mukaan. Tapahtumat kilpailevissa versioissa eivät niinkään vaihtele, vaan asenne ja motivaatio. Kun kaksintaistelun katalysoiva raiskaus viimein koittaa, se kuvataan ratkaisevasti vain ilmaisen väkivallan julmana lahjana.

Elokuvakerronnan perinteisiä sääntöjä rikkova perspektiivitekniikka, jota ovat viime vuosina lainanneet esimerkiksi Dunkirk (2017) ja Knives Out (2019), ottaa viitepisteekseen Akira Kurosawan kansainvälisen läpimurtoteoksen Rashomon (1950). Luovien ideoiden vaihtokauppa käy järkeen globaalissa elokuvamarkkinassa, Kurosawa kun ammensi tyyliinsä ja töihinsä nerokkaasti vaikutteita Shakespearelta, Dostojevskilta ja John Fordilta.

Tekstin päälle voisi surutta liimata pakollisen maininnan Kurosawan klassikosta, mutta yleisöä ja näyttelijöitä haastava elokuva selvästi hyödyntää narratiivista struktuuria psykologisesti kiinnostavalla ja tehokkaalla kärjellä visualisoidessaan jokaisen kolmesta hahmosta kolmeen kertaan. Kunkin luvun kohdalla katsoja joutuu punnitsemaan ja arvioimaan oletuksiaan oikeasta ja väärästä, armollisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta sekä kehystämään tulkintansa uudelleen. Harva elokuva kykenee vastaavaan saavutukseen ilman, että tuntuisi laimenevan tai toistavan itseään.

Historiantunneilta muistetaan, että keskiajalla naimisiinmeno oli ennen muuta neuvoteltava liiketoimi sulhasen ja morsiamen isän välillä. Avioliitot oli tehty kestämään ja tähtäsivät aineelliseen varallisuuteen sekä suvun jatkamiseen. Aito rakkaus ja kumppanuus syntyivät onnekkaina sivutuotteina, jos ollenkaan.

Jean on lievästi sanottuna hankala mies, kylmä ja etäinen rakastaja, joka osaa ainoastaan sotia. Vaikka aggressiivinen ja holtiton kuumakalle on syntynyt keskelle aristokratiaa ja vaatii varmana omaansa, hän on tuhdin velkataakan alla epävarma pienastaan yhteiskunnan tikapuilla. Vaimo ja ainoa poika ovat kuolleet vuosia sitten, ja iäkäs Jean haluaa hanakasti perheen, jolle siirtää aikaansaannoksensa sekä tittelinsä.

Puhdistaakseen tahratun maineensa Robert de Thibouville (Nathaniel Parker) myöntyy, kun Jean taloudellisesti tiukilla kosii manipuloivan maanpetturin kaunista ja naimatonta tytärtä Margueritea. Kreivin voutina toimiva Jacques vie veroina osa muhkeina myötäjäisinä luvatuista maista, mikä iskee kiilan vanhojen aseveljien väliin. Kun oikeusjuttu ei tuota tulosta, Jean yrittää hieroa sovintoa osallistumalla huikentelevan hedonisti Pierren kunniaksi järjestettyihin juhliin, joissa Jacques tapaa Margueriten ja jokseenkin hullaantuu.

Sivistynyt ja hienostunut Jacques on Jeanin vastakohta: lukee, puhuu latinaa ja hallitsee hovin sosiaalisen verkostoitumispelin. Hän on sovittelevampi, herkempi miellyttämään ja jatkuvasti todistelemassa itseään muille, koska ei ole ikinä saanut kokea valtaa tai vaurautta. Käytännössä kaiken Jeanille laillisesti kuuluvan Jacques anastaa imartelemalla kuninkaan irstailevaa serkkua, platinablondattua bilekreiviä, jolla on paikallisesti enemmän kontrollia kuin kruunulla.

Kritiikki ei "pillupossea" vaivaa, sillä asia ei koskaan kantaudu Kaarle VI:n korviin. Samalla kun kiivas mutta aikansa standardeilla kunnollinen ja voimaton de Carrouges riskeeraa henkensä lukuisilla valloitusretkillä, himonsa sokaisema naistenmies Le Gris ottaa tummissa kutreissaan pelottomasti kaiken irti poliittisiin yhteyksiin punotuista privilegioista elostelevan lordin lojaalina emissaarina.

Raskaasti aseistetut ja haarniskoidut ritarit olivat iskujoukkona tappajien eliittiä ja Kristuksen sotureita, järjestyksen tuojia, jotka ratsailta herättivät pelonsekaista kunnioitusta kuninkaan ja kirkon vihollisissa. Toisaalta etiketti edellytti kohteliailta kavaljeereilta herkkää runosielua, joka ylisti ja palveli naista sekä auttoi lapsia ja leskiä. Riippumattomien hyveiden ja absoluuttisten arvojen kohtuuton ritarikoodisto repi psyykeä, eivätkä ideaalit aina toteutuneet arjessa.

Hollywood on piirtänyt romanttista kuvaa kiiltävähaarniskaisesta ritarista, joka valkealla hevosella rientää urheasti pelastamaan neidon pulasta ja hurmaa tältä jalat alta. The Last Duelin likaisessa, koleassa ja rujossa maailmassa ei ihanteista ole tietoakaan.

Kummatkin miehet ovat epäluotettavia kertojia, joiden herooisissa tarinoissa itsestä toinen näyttäytyy henkilökohtaisena vastustajana. Välineellisen suhteen yksinkertaisessa sosioekonomisessa laskuopissa jokainen teko tai lahja sisältää aina opportunistisen oikeuden ja velvollisuuden kompensaatioon.

Jean pitää itseään hyvänä ystävänä ja rakastavana aviomiehenä, jolta Jacques on juoninut syntymäoikeuden myrkyttämällä ihmisiä häntä vastaan. Kateellinen Jacques, joka katsoo saaneensa palkan kovasta työstään, pitää puolestaan Jeania ansiottomana, omahyväisenä moukkana. Le Gris ei ole tottunut kuuntelemaan naisen haluja, tarpeita ja toiveita, vaan uskoo, että kiitollisuuden pusu poskelle merkitsee kutsua kamariin lahjanvaihdon vyyhdissä. Onhan kielletty lempi suloisempaa, "eikä mikään estä naiselta kahden miehen rakkautta."

Silti väitän, että elokuva kuuluu syrjään sysätylle Margueritelle, jonka versio on korostetusti säästetty viimeiseksi. Vain nainen skisman keskiössä yksin tietää totuuden. Marguerite ei ole mikään holhottava hiirulainen vaan omistautunut ja älykäs nainen, joka vahtii mielellään taloutta ja nokkeluudellaan pitää huolta tiluksista, kun Jean huitelee Skotlannissa.

Hienoista näyttelijöistä kirkkaimpana loistaa Comer, jonka rikas rooli on toistaiseksi paras tänä vuonna näkemistäni. Oscarin voisi jakaa jo nyt. Yhdellä pienellä hymyllä ylevä Comer pystyy samalla kertaa välittämään flirttiä, huumoria sekä hellyyttä. Vähäisin sanoin mutta paljon puhuvin elein, ilmein ja emootioin Marguerite valottaa täyteläisesti, ytimekkäästi ja koskettavasti naisten sukupolvien yleistä sijaa sivustakatsojina miesten maailmassa.

Normeja vastaan kapinoiva Marguerite näkee raiskauksen mustavalkoisena, muu maailma harmaan sävyissä. Groteskeinta on, ettei tietämättömien lääkärien, Raamattuun tukeutuvan papiston ja hyssyttelevän hoviväen vähättelevä, naureskeleva ja hiillostava retoriikka eroa iljettävyydessään ja ahdistavuudessaan Roy Cohnista tai Donald Trumpista. Erään kerran Marguerite erehtyy kehumaan Jacquesia komeaksi, minkä miehet viheliäisesti kääntävät haaveeksi haureuden harjoittamisesta. Le Gris saa ripin sakramentissa syntinsä tietysti anteeksi.

Margueriten suorasukainen anoppi Nicole de Buchard (Harriet Walter) osuu varsinaiseen kyynärhermoon kehottaessaan miniäänsä pääsemään yli raiskauksesta, koska hän ei ole erityinen. "Miehet, kuten Le Gris, ottavat naisen missä tahansa ja ihan niin useasti kuin tahtovat." Ylhäiset matroonat ja alhaiset maalaistytöt olivat yhtä lailla helppoa saalista.

Teksti: 2021 Samu Oksanen