Tammikuussa 2014 Quentin Tarantino perui suunnitelmansa toteuttaa kauan odotetun kahdeksannen ohjaustyönsä, The Hateful Eightin. Käsikirjoitus, jonka Tarantino oli antanut vain Bruce Dernille, Michael Madsenille ja Tim Rothille vuoti Hollywoodin sisäpiirien kautta julkisuuteen koko maailman luettavaksi. Käsikirjoituksesta piti valmistua kolme eri versiota, mutta ensimmäisen levittyä internetiin, Tarantinon ajatukset siirtyivät elokuvan esituotannosta oikeustoimiin.

Tarantinon ja näyttelijöiden yhteinen halu toteuttaa projekti lopulta vei voiton, ja hyvä niin, sillä The Hateful Eight on monella osa-alueella parasta Tarantinoa vuosikausiin. Ensimmäinen kokonainen 70 millimetrin filmille (kuvasuhde superlaaja 2.76:1) kuvattu elokuva viiteen vuosikymmeneen on Ennio Morriconen sykähdyttävän avaussävellyksen johdolla suuria odotuksia herättelevä, ohjaajansa spektaakkelihakuiseen kunnianhimoon ja pakolliseen verilöylykliimaksiin kompastuva, epätasainen kokonaisuus.

Niin hienoja kuin alun laajat otokset talvisesta Wyomingista ovatkin, Ultra Panavision 70 -filmiformaatti menee suurimmalta osin hukkaan elokuvan dialogipainotteisuuden vuoksi, puhumattakaan siitä, että suurin osa elokuvateattereiden valkokankaista ei tue niin laajaa kuvasuhdetta (tai pyöritä filmikelaa). Django Unchainedin universumiin ja Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuva tarina – joka toimisi hyvin teatterinäytelmänäkin – kertoo kahdeksasta konnasta, jotka päätyvät lumimyrskyn vangeiksi saman katon alle Minnien majataloon.

Tarantinolla on aina ollut kyky kertoa tarinoita ja luoda mielenkiintoisia keskusteluja, eikä mikään ole toisin The Hateful Eightin tapauksessa. Elokuva kuitenkin eroaa tavaramerkiksi muodostuneista sorrettujen henkilöiden kostokuvauksista, sillä loppuratkaisu jättää selvästi enemmän tulkinnan varaa kuin esimerkiksi Kunniattomat tai Django. Ilman varsinaista protagonistia tai väkivallan uhrien lopullista tyydytystä, kaunistelemattoman rasismin ja sovinismin näkyvästä roolista tulee aiempaa ongelmallisempi.

Mutta Tarantino ei valitse puolia kahdeksan rikollishahmon väliltä. Jokainen heistä on omalla tavallaan iljettävä, vain omia etujansa suojeleva paskiainen armottomassa Lännessä. Rivo dialogi on historiallisen kontekstinsa puolesta paikallaan, joskin tiettyjen sanojen käyttämisestä on tullut Tarantinolle enemmän sääntö kuin poikkeus. Tarantino on perustellut usein käytetyn ja vahvasti The Hateful Eightissäkin esiintyvän neekeri-sanan viljelyn siten, että sanan jatkuva toistaminen vie siltä voiman.

Elokuvan suurin kritiikki on kuitenkin kohdistunut tarinan ainoan naishahmon Daisy Domerguen (Jennifer Jason Leigh) kohteluun, joka tuntuu saavan vihat niskaansa lähes jokaiselta tarinan mieshahmolta. Daisyn olemassaolo oikeastaan lievittää rodullisia jännitteitä, koska viha naisia kohtaan on elokuvassa jopa rasismin juuria syvempi, ja ainoa asia, johon miehet voivat yksimielisesti yhtyä. Asiaa tuskin auttaa Tarantinon kynäilemän neidon etova persoona, joka tarkoituksellisesti erottuu ohjaajan aikaisempien tuotantojen vahvoista naishahmoista. Tarantinon motiiveista voi olla montaa mieltä, mutta “vastenmieliseksi kahdeksikoksi” käännettävissä oleva elokuva ei sympatiapisteitä aina provosoivalta ohjaajaltansa yritäkään kerätä.

Jos hävytön dialogi on tarinan uskottavuuden kannalta ehdoton, samaa ei voi sanoa Westerneihin kuulumattomasta mässäilystä, jonka paikka loppukohtauksessa tuntuu tarpeettomalta ja pakotetulta. The Hateful Eight jättää kuitenkin vahvan uskon siitä, ettei Tarantinon ote kirjoittajana tai ohjaajana ole lipsumassa, ja että kymmeneen elokuvaan uransa päättävän auteurin kahdesta viimeisestä elokuvasta tullaan vielä näkemään se 2000-luvun klassikko – toivottavasti vielä samasta genrestä.

Blu-ray: Julkaisussa erikoislaaja 1080p 2.76:1 -kuva ja DTS 5.1 HD MA -ääniraita. Lisämateriaali: Beyond the Eight: A Behind-the-Scenes Look ja Sam Jackson’s Guide to Glorious 70mm.

Teksti: 2016 Jussi Toivola