The Big Short (2015) sanoo suoraan sen ongelman, jonka kanssa viimeisimmän finanssikriisin raunioilla tanssineet elokuvat ovat tuskailleet. Rahatalous on miljardibisnes, joka on tahallisesti tai vahingossa muovautunut valloittamattomaksi termiviidakoksi.

Jos niellään Adam McKayn ohjauksen perusteesi siitä, että systeemi on tahallaan monimutkainen, on sille ainakin helppo löytää historiallisia esikuvia. Eliitin on aina ollut sitä helpompi huseerata, mitä vähemmän valtaväestö on tiennyt. Ei ole sattumaa, että luku- ja kirjoitustaidon opiskelu haluttiin muinoin rajoittaa pienen piirin puuhaksi ja hovikieleksi on vähän väliä soviteltu jotain muuta kuin valtamurretta.

McKay ja toinen käsikirjoittaja Charles Randolph ovat ryhtyneet sivistystyöhön kepeän komedian asein. Ja jos et satu tietämään, mitä ne kaikki ekonomistien sarjatulella tykittämät sanahirviöt käytännössä tarkoittavat, niin auttavan käden ojentavat muun muassa kylvyssä loikoileva Margot Robbie ja ruokaa valmistava Anthony Bourdain. Kokonaan irralliset osiot ovat ekspositiota joko pahimmillaan tai hauskimmillaan, riippuen vähän mielialasta.

Sinne tänne hyppivä, liiankin monta liftaria takapenkilleen kelpuuttava The Big Short onnistuu sivistystyössään pinnallisesti. Vaikka yksityiskohdat jäisivät välillä auki, niin ainakin pääviestit saapuvat perille. Wall Streetiin usein henkilöityvä pörssikeplottelu on laillistettua rikollisuutta: Suomessakin syvään kumarretut luottoluokitukset ovat kauppatavaraa ja asuntolainoja myönnetään kuin sakkoja ruuhkametrossa.

Lukusulkeisten välistä ponnistaa lopulta myös kiinnostava tarina, mutta sen parrasvaloihin ilmaantuminen kestää ja kestää. Sitä ennen touhua pitävät liikkeellä lähinnä nihilismillään ja yleisellä mulkeroinnillaan ihastuttavat anti-sankarit ja heidän kipakkatahtinen sanailunsa. Taalatasapainoilun inhimilliset panokset ovat tiedossa, mutta koska ne eivät oikein realisoidu, pysyy lähestyvä kriisi etäisenä. Keskushenkilöiden omat stoorit ovat niin ohuita, ettei niistä ole kuin pariin falskiin herkkään hetkeen.

Heist-elokuvien perinteitä noudattaen konnat eivät ole niitä, jotka varastavat ison potin, vaan niitä, joilta arvokolikot takavarikoidaan. Ja mikäpä nykyisessä asenneilmastossa olisikaan maukkaampi ja hyväksyttävämpi ryöstökohde kuin taloudella rulettia pelaavat pankit.

Aleksi Salmenperän yhteiskunnallisen korruption kuvauksen mestariteoksesta Jättiläisestä (2016) poiketen The Big Shortin temaattinen panos jää vajaaksi pitkälti siksi, ettei järjestelmän analyysi pääse juuri ”systeemi on mätä” -toteamusta pidemmälle. Kasinotaloutta ei juuri kontekstoida.

The Big Short on kuin uutinen, joka kertoo selkokielellä mitä tapahtui, mutta jättää uhittelusta huolimatta taustoituksen puolitiehen. Ilmeinen moraalinen kompassi Ben Rickert (Brad Pitt) tekee parhaansa kiittämättömässä roolissa, mutta ei yhden miehen saarnoilla vielä pitkälle kivuta.

Pörssimeklaroinnin etäisyys on helppo selittää elokuvan kevyellä tyylillä, mutta toisaalta Martin Scorsesen niin ikään koominen The Wolf of Wall Street (2013) perkasi samoja rikkaruohoja huomattavasti kourivammin, joskaan ei välttämättä sen syvemmin. Ero on tavoitteissa. Jordan Belfortin (Leonardo DiCaprio) kautta kurkistettiin Wall Streetin olemukseen ja sieluun, ei sen mekanismeihin. Lisäksi se on elokuvakielellisesti selvästi voimakkaampi kokemus kuin viallisuuteen saakka sillisalaattimainen The Big Short.

The Big Short on viihdyttävä ja hauska, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se kuitenkin lupaa ja myös tavoittelee puhtaampaa analyysitasoa. Wall Streetille rakennetun korttitalon osittain hallitsematon, osittain hallittu romahtaminen on kiivaimpien minuuttiensa ajan kutkuttavaa ja paljastavaakin seurattavaa, mutta tuota H-hetkeä edeltävä pyörittely jää kauas komiikan keinoin tehdystä ruumiinavauksesta.

Blu-ray: Levyllä 1080p 2.40:1 -laajakuva ja DTS X -ääniraita.

Ekstroina poistettuja kohtauksia, In the Tranches: Casting, The Big Leap: Adam McKay, Unlikely Heroes: The Characters of The Big Short, The House of Cards: The Rise of the Fall ja Getting Real: Recreating an Era.

Teksti: 2016 Jouko Luhtala