Jos joku seniorijulkkis E(nnen)T(uonelaa)-lehden henkilöhaastattelussa hehkuttaakin huumoria ja suhteellisuudentajua ikääntymisen ihanuuksina, suomalaisen sopulilauman fakkiutuneen negatiivinen, vanhuutta vähättelevä konsensuslausuma kutakuinkin kehottaa Monosta ja raatosauhuja vaille valmiita, karvaisia sekä ryppyisiä eläkeläiskääpiä vetäytymään muina herra ja rouva Palomareina monttuun puupalttooseen, hyödyttöminä harjoittelemaan kuolemaa. Tämä siitäkin huolimatta, että rokin tahdissa tukkansa kasvattanut sukupolvi antoi meille modernistisen kirjallisuuden, hippiliikkeen, huumeet, hyvinvointivaltion ja vapaan seksin.

Miten muuten selittää se, että valkokankaan harvat vanhat naiset ovat viime vuosina säväyttäneet vain kahdesti, silloinkin hykerryttävien erikoistyyppien sivurooleissa korvaamattomasti irrotellen: Marja Packalén haulikko olalla traktorilla köröttelevänä mummona Kainuun korvessa (Äkkilähtö, 2016) ja armoitettu komedienne Miitta Sorvali urbaanin Lapin hassahtaneen estottomana karjalaisevakkona (Aurora, 2019).

Vilua, särkyä, kolotusta, kipua. Kremppaa ja klenkkaa sen seitsemää sorttia. Kaunaa ja katkeruutta. Ymmärretävästi yksinäinen hiipuminen, raihnaistuminen ja riutuminen palvelutalossa toisten passattavana, pyöriteltävänä ja pyyhittävänä pelottaa, kuten myös muutos oman kodin kiikkustuolissa sukkaa kutovaksi mokkapakettien hamstraajaksi ja vessapaperipaalien varastoijaksi. Pahoittaa nyt mielensä salaisten karpalo- ja kantarellimättäiden paljastumisesta lähiluonnossa retkeileville huovuttajavegaaneille tai asematunnelien seiniä rivouksilla töhrivistä väliinputoajista!

Tiina Lymin sujuvan esimerkin innoittamana tietoisesti ohjaajan pallille hypännyt näyttelijä Pamela Tola kaasuttaa kotimaisen elokuvavuoden käyntiin kutkuttavan mustankirjavalla, anarkistisella road trip-draamakomedialla Teräsleidit, jossa vanhat naiset hunningolla murtavat räävittömällä rilluttelullaan tabuja ruusuilta, jalkatalkilta ja kipuvoiteelta tuoksuvan vanhuuden seesteisyydestä, säyseydestä sekä säädyllisyydestä. Karsta palaa, viina virtaa ja kädet puristavat vieraita peppuja, kun kotimaisen elokuva- ja teatteritaiteen rakastetut, persoonalliset konkaritähdet panevat baanalla kiroten ranttaliksi. Bensa-asemien ja grillikioskien välissä fantastiset daamit vapautuvat pornahtavasti pokaamaan hurmaavia humanisteja, joiden kanssa jorata tanssikapakassa ja säätää hotellihuoneessa.

Nuoren rakkauden ekstaattisessa ensihuumassa sitä vielä sydän syrjällään jännittää, mitä jos elämänvalittu menehtyykin, mutta myöhemmällä ikää enää lähinnä, että tuleekin itse tappaneeksi sietämättömän ukkopahan. Aihelma säilyy, sävy vaihtuu. Hillopurkista revenneen riidan päätteeksi 75-vuotias Inkeri (Leena Uotila) kalauttaa itsekeskeistä, manipuloivaa diabeetikkomiestään Tapiota (Heikki Nousiainen) päähän teflonisella lettupannulla ja kaivaa haudan kukkapenkkiin.

Loppuiän linnareissu murhasta häämöttää, elleivät vuosikymmenten kompromissit käänny lieventäviksi asianhaaroiksi enemmän (itse)tutkimus- kuin karkumatkalla kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Miksi kapinallinen opiskelijaradikaali ja intohimoinen kirjailijanalku laittoi unelmansa lasikaappiin, hukkasi tilaisuutensa, luopui itsestään? Kaatuivatko haaveet epäuskoon, perheen perustamiseen vai kenties riippuvuuteen? Tuliko todellisuus tielle?

Inkerin suunnitelmaa hurauttavat vihreän farkku-Mersun kyytiläisinä toteuttamaan isosiskot, syntymäsäikky ja -höpsö Sylvi (Saara Pakkasvirta) sekä ryypiskelevä juristi Raili (Seela Sella), joka on viiltävänä teräväkielenä pirullisempaa sukua Rintamäkeläisten sydämestään rehelliselle möläyttelijä Helmi Honkoselle. Kadonnut aika valokuvautuu kauniina ja koskettavina viipaleina Inkerin nuoruusmaisemissa, kun taas toisaalla äidin syntymäpäiväjärjestelyt puskevat tytär Maijan (Pirjo Lonka) pimahduksen partaalle paremmin lyhytfilmiksi taittuvassa tarinakiharassa.

Tolan valjun Swingers-esikoisen (2018) kohtaloksi koitui keski-iän kriisikomedian harhaanjohtava markkinointi ja arvosteluryöpytys Luokkakokous-tekijöiden riettaana seksihurjasteluna parinvaihtoviikonlopun puitteissa. Halpahintaiseen ja kertakäyttöiseen tilaustyöhön verrattuna villi ja viriili Teräsleidit tarjoaa juonentöyssyineenkin meille perässä tarpoville helpotusta, tukea, energiaa, inspiraatiota ja lohtua, että vielä vanhanakin voi löytää sisältään uusia mielipiteitä ja tunnereaktioita.

Pyhimys räppää Hyrsylän Mutkan ikinuoresta vauhtinaisesta, 92-vuotiaasta tanssijalegenda Aira Samulinista, jonka hersyvä nauru raikaa yhä aktiivisena. Saattaakin tuntua tympeän kliseiseltä kutsua elämää iloineen ja suruineen eteenpäin eläneiden, monisärmäisten grand old ladyjen täydellisen uskottavaa yhteispeliä epäsopusuhtaisena ja -sovinnaisena sisarusköörinä Tolan tarkassa, omaäänisessä ohjauksessa elämänmakuiseksi sekä voimauttavaksi uroteoksi ikäihmisten itsemääräämisoikeuden puolesta. Kunnianarvoisat kansallisaarteemme ovat kuitenkin kiitoksen ansainneet.

Teksti: 2020 Samu Oksanen