Elokuvan premissi on kutkuttava: Dawn (Jess Weixler) on nuori, seksuaalista pidättäytymistä tarmolla eteenpäin ajava koululainen. Hänellä on kuitenkin salaisuus, josta hän ei ensin ole itsekään tietoinen: tytön alapää piilottaa nimittäin uumeniinsa pitkän hammasrivistön, joka iskee välittömästi tunkeutujansa kimppuun, ellei tämä ole toivottu vieras.

Viaton Dawn pitää vapaa-ajallaan puheita muille itseään avioliittoa varten säästäville, vaikka saakin tästä sylkykupin maineen koulussa. Kun komea Tobey (Hale Appleman) hakeutuu hänen seuraansa, laskee Dawn kuitenkin suojuksensa ja päästää tämän lähelleen. Ikävä kyllä tyttö ei sittenkään ole valmis menettämään “puhtauttaan”, ja kun Tobey puutteessa elävän teinipyrkyrin mentaliteetilla puskee läpi vaikka väkisin, tarjoaa Dawnin alakerta tälle ikävän yllätyksen.

Tästä alkaa päähenkilön matka itsensä ja oman seksuaalisuutensa löytämiseen, ja lopulta vanhemmista irtautumiseen ja itsenäistymiseen. Tai näin kaunisteltuna: tosiasiassa käsikirjoitus tyytyy laiskasti pelaamaan samalla juonikuviolla uudestaan ja uudestaan. Tarina kuvaa kaikki Dawnin kohtaamat mieshahmot tussun perässä juoksevina mulkkuina, vain antaakseen päähahmolleen jatkuvasti motiivin uuteen napsautukseen.

Ensikertalaisohjaaja (jo 52-vuotias Mitchell Lichtenstein) pitää yksinkertaisen, japanilaisen Sexual Parasite: Killer Pussy -elokuvan pohjalta kynäilemänsä juonen hyppysissään, mutta käsittelee sitä aivan väärin: tuherollaan teinipoikia kiusaava blondi on konseptina niin päätön, että ainut tapa toteuttaa se on mennä kieli poskella reilusti yli. Teethissä on kyllä komedialliset piirteensä, jotka liittyvät lähinnä itse seksikohtauksiin, mutta tämä on enemmänkin välitön seuraus järjettömästä juonesta kuin sen tarkoituksellista korostamista.

Lichtenstein tuo elokuvaan jotenkin sopimattoman aavemaisen ja flegmaattisen tunnelman, joka syö itse tarinaa ja aiheuttaa ikävää laahaavuutta. Ensimmäisen puoliskon aikana elokuva ei tunnu etenevän juuri mihinkään lyhyillä tuokioilla leikitellen, ja lopputekstien jälkeenkin olo on hyvin pitkälti sama: tässäkö se tosiaan oli? Elokuvassa viitattuun vagina dentata -myyttiin ei palata mitenkään, vaikka siitä olisi voinut vetää huumorin keinoin herkullisen analogian nykypäivän “se oikea” -ajatteluun. Nyt Dawn ei koskaan kohtaa valkoista ritariaan, joka voittaisi ilkeät alahampaat.

Selkeä päätepiste, konkluusio, olisi tuonut laiskasti kulkevalle elokuvalle ryhtiä. Nyt Dawnin tarinan implikoidaan jatkuvan ruudun ulkopuolella, ja vaikka hän elokuvan kliimaksissa tulee sinuiksi oman identiteettinsä – ja seksuaalisuutensa – kanssa, ei se ole Carrien kaltainen ikimuistoinen kokemus, vaan pikemminkin naiivin helposti toteutettu ja epäuskottava moraalinvaihdos.

Teeth ei ole elokuvana kummoinen, ja se on sääli. Oikeilla työkaluilla järjettömästä konseptista olisi saanut irti enemmän, kuin mihin Lichtenstein työryhmineen on pystynyt. Se on parista hienosta tuokiokuvasta huolimatta tyylitön independent-elokuva, joka epäonnistuu niin komediana kuin kauhunakin – jännitystä elokuvasta on vaikea löytää. Teethin taustalla kulkeva feministinen vaginamonologi on viestiltään vahva, mutta se ei onnistu pelastamaan itse pätkää.

teksti: © 2008 Anton Vanha-Majamaa