Stephen Frearsin (The Queen, 2006) draamaa ja komediaa yhdistelevä Tamara Drewe perustuu Posy Simmondsin sarjakuvaan, jonka inspiraatio taasen on ammennettu Thomas Hardyn romaanista Far from the Madding Crowd. Kepeän kesäleffan tapahtumat saavat alkunsa Ewedownin pikkukylässä nuoruutensa viettäneen Tamara Drewen (Gemma Arterton, Prince of Persia: The Sands of Time, 2010) paluusta maaseudulle. Rumasta ankanpoikasesta on kuoriutunut (pienen kauneusleikkauksen seurauksena) hehkeä toimittajatypy, joka pistää hetkessä kylän miesten päät sekaisin.

Vanha suola janottaa niin salskeaa maalaissälli Andya (Luke Evans) kuin vieraissa juoksevaa dekkarikirjailija Nicholastakin (Roger Allam). Uusia mausteita soppaan tuovat ylimielinen rokkikukko Ben (Dominic Cooper) ja rock-tähteä maanisesti himoava teinityttö Jody (Jessica Barden) kavereineen. Ajoittain hieman maukkaatkin farssin ainekset syntyvät pitkälti nimenomaan kyllästyneiden teinien puuttumisesta aikuisten suhteisiin.

Otollista maastoa herkullisille tilanteille tarjoaa myös kirjailijaretriitti, jossa amerikkalaisakateemikko Glen (Bill Camp) kärsii valkoisen paperin kammosta, mutta saa uutta pontta löytäessään Nicholasin vaimosta Bethistä (Tamsin Greig) oivan muusan. Glenin tutkimuskohde Thomas Hardy viittaa toki elokuvan tarinan alkujuuriin, mutta alleviivaa samalla Bethin pettäjämiehen tekosia. Hardyn naisseikkailuja taivasteleva Beth kerää helposti katsojien sympatiat.

Tamara Drewe keskittyy tarkastelemaan enemmänkin nimikkohenkilön ympäristöä kuin itse naista. Pikkiriikkisissä farkkushorteissaan keikkuvan Tamaran aiheuttamien reaktioiden seuraaminen onkin sinällään hauska näkökulma, mutta muun muassa tästä syystä Tamaran hahmo jää kovin ohueksi. Kirurgin veitsi tuntuu silponeen sekä suuren tuulenhalkojan että oman tahdon, sillä naikkonen ajelehtii kevyesti kainalosta kainaloon sen mukaan kuka ovella sattuu kolkuttelemaan. Artertonin hahmo on ikään kuin tyhjä kangas, jolle kilpakosijat heijastavat halujaan.

Elokuva nojaa vahvasti päällisin puolin kirjavaan hahmojen kavalkadiin, jossa ainoina sympatian tunteita herättävät Glen ja Beth. Huumori taasen jää pääosin pikkukivaksi näpertelyksi, jonka katsoja on nähnyt liian monta kertaa. Lopputulema on jokseenkin mitäänsanomaton eikä liiemmin kerrytä ohjaaja Frearsin monin paikoin vahvaa ansioluetteloa.

Teksti: © 2011 Marjo Eskola