Eletään kesää 1944. Jatkosota on kiivaimmillaan Puna-armeijan päätettyä suurhyökkäyksellään pitkään jatkunut asemasota. Venäläisjoukot etenevät musertavan mies- ja kalustoylivoiman turvin. Suomen puolustus ponnistaa viimeiset voimansa estääkseen varmalta näyttävä tappio. Tali-Ihantalan taistelussa punainen vyöry pysähtyy, mutta hyvin kovalla hinnalla. Yli 1300 suomalaista menetti henkensä Isänmaan puolesta. Näihin tapahtumiin keskittyy veteraaniohjaaja Åke Lindmanin suurteos, joka valmistui peräti 3,2 miljoonan euron budjetilla. Tali-Ihantala jäänee Lindmanin viimeiseksi elokuvaksi: Lindmanin terveydentila heikkeni kuvausten aikana ja elokuvan saattoi loppuun ohjaaja Sakari Kilpeläinen.

Tali-Ihantala alkaa turhankin verkkaisesti. Suurtaistelusta ei ole tietoakaan ja venäläisten rajut hyökkäykset eivät näytä kovinkaan hurjilta. Vasta elokuvan puolen välin jälkeen alkaa tapahtua, luodit vinkuvat ja pommit putoilevat. Vaikka budjetti on ollut hurja, niin tuotantoa varten ei ole riittänyt asianmukaista sotakalustoa ja tämä on erittäin harmillista lopputuloksen kannalta. Panssarivaunuja selvästi säästellään ja lento-osuuksissa elokuvan loppupuolella turvaudutaan jo arkistofilmien kuviin. Tämä vain entisestään korostaa dokumenttileimaa. Pyrotekniikka on totuttuun tapaan perinteistä puiden kaatelua, eli samaa mitä nähtiin jo Edvin Laineen Tuntemattomassakin, mutta onneksi räjähdyksiä korostetaan stunt miehien näyttävillä hypyillä. Parhaiten toimii Pauli Sipiläisen tarkka kuvaus. Tällä kertaa kamera ei tärise edes käsivaralla kuvattuna.

Aikaisemmista sotaeepoksista (mm. Talvisota ja Tuntematon Sotilas) poiketen tykistö, panssari- ja ilmajoukot saavat nyt ansaitsemaansa arvostusta. Näyttelijäkaarti on myös poikkeuksellisen laaja, mutta tarina hyppää juuri silloin kun on saamassa henkilöhahmoista kiinni. Harmi sinänsä, sillä monta hyvää suoritusta nähdään. Ennakkoon arveluttaneet näyttelijävalinnat toimivat: Paremminkin saippuasarjoista tunnetut näyttelijät eläytyvät rooleissaan eikä montaa heistä ole edes tunnistaa. Ainoastaan koomikko Pirkka-Pekka Petelius on jo selkeä riskiveto. Ikuisen komedialeiman otsaansa saanut vitsimies ei yksinkertaisesti sovi vakavaan sotaelokuvaan.

Tali-Ihantala 1944 (2007, Suomi) on raskas elokuva sanan kaikissa merkityksissä. Varsinaista yhteistä juonta ei ole, vaan kahden tunnin ajan kerrotaan viisi erillistä tarinaa. Tali-Ihantala muistuttaa väistämättä enemmän dokumenttia kuin elokuvaa. Tekstien ja karttojen avulla selvitetään missä tapahtumassa milloinkin ollaan. Kaiken kaikkiaan Tali-Ihantala 1944 jättää pienen pettymyksen tunteen puseroon. Mielenkiintoinen, tositapahtumiin perustuva Tali-Ihantalan taistelu olisi ehdottomasti kaivannut parempaa taustajuonta, selkeitä päähenkilöitä ja tiukkaa karsimista. Kaiken mahdollisen mahduttaminen yhteen elokuvaan on ollut selkeä virhevalinta. Pidän tämänkin jälkeen Talvisotaa parhaimpana suomalaisena sotaelokuvana.

teksti: © 2008 Lasse Lepola