Suspiria

Suspiria (2018)

  • 4

Giallon mestariteoksen kuulaaksi kuviteltu oopiumuni pitelee rikkinäistä peiliä menneisyyttään työstävän kansan kasvojen edessä.

julkaistu 2018-11-21 / päivitetty 29.11. klo 18:06

KUVA 3

Tilda Swinton
Tilda Swinton 

KUVA 2

Dakota Johnson, Mia Goth ja Olivia Ancona
Dakota Johnson, Mia Goth ja Olivia Ancona 

KUVA 1

Dakota Johnson, Anne-Lise Brevers, Mia Goth ja Majon Van der Schot
Dakota Johnson, Anne-Lise Brevers, Mia Goth ja Majon Van der Schot 

Suspiria

Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Kauhuelokuvista parhaat toimivat alitajuisella tasolla, juonen ja sanojen tuolla puolen. Ne tarraavat sisuskaluihin ja salpaavat hengityksen. Absoluuttinen, eteerinen, juhlava, karmea, kaunis, ritualistinen, unenomainen, uuvuttava ja vastenmielinen ovat vain muutamia adjektiiveja, jotka pulpahtavat pintaan aistikkaana visualistina asemansa sementoineen Luca Guadagninon pitkäaikaisesta lempilapsesta, Dario Argenton vuoden 1977 giallo-klassikon vihan ja väkivallan barokkisen tyyliharjoitelman uusvisiosta.

Suspiria on elokuva hirviöistä hirviöille, hyvän ja pahan ikuisen kamppailun kerroksittain kuoriutuva sipuli. Todiste siitä, että ihmisluonto toistaa itseään yli ajan, ei historia.

Syksy 1977. Jaettu Berliini. Laitavasemmiston Baader-Meinhof-militantit kaappaavat lentokoneita ja räjäyttelevät pommeja. Poliisit tukahduttavat protesteja kovin ottein. Kadut liekehtivät. Ilma on sakeana mielet ja sydämet myrkyttäviä sanoja, kilpailevien viestien ideologisia loitsuja. Kaikkialla kuiskitaan, ja propaganda verhoaa niin uudet kuin kunnostetut rakennukset. Ei ihme, että pimeyden viettelykselle kypsät kehot avautuvat ennen pitkää kuolemantanssin brutaaleiksi ja groteskeiksi jäseniksi, kun psyykkinen pahoinpitely äityy fyysiseksi silpomiseksi.

Tässä mätäkuun uhkaavassa rappioilmapiirissä ohiolaisen mennoniittiperheen hyväsydäminen opiskelijatytär Susie Bannion (Jessica Harperin balettitossut riisuva Dakota Johnson) saapuu rankkasateen saattelemana kaupungeista kylmimpään tehdäkseen vaikutuksen Markosin arvostetun tanssiakatemian taiteelliseen johtajaan, pantterimaisella äidinvaistolla lahjakasta tulokasta – vierasta vieraassa maassa – vaanivaan Madame Blanciin (Pina Bauschin riivaama Tilda Swinton).

Karun julkisivun takana, Lumikin ja seitsemän kääpiön kaltaisessa luostarimaisessa, toki miehettömässä klausuurissa kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan kohtalon sisarten kesken. Ykseys rakoilee, kun opiskelijoita katoaa, ja rehtoritkin riitelevät. Pian päiväkirjamerkinnästä paljastuu, että okkultististen sattumusten sairas sarja kytkeytyy kolmeksi äidiksi – Mater Suspiriorum (huokausten), Mater Tenebrarum (pimeyden) ja Mater Lachrymarum (kyynelten) – kutsuttujen antediluviaanisten mahtinoitien voimapiirin pitämiin saatanallisiin sapatteihin, joista kiinnostuu myös holokaustin haamujen vainoama psykoterapeutti Josef Klemperer (silmänkääntäjä-Swintonin raskasryppyinen drag-luomus Lutz Ebersdorf!).

Suspirian alkuperäisen goottisadun arkitodellisuutta rienaavan juonirangan uinuvine kaunokaisineen ja muodonmuuttajamammoineen säilyttänyt Guadagnino valkaisee Argenton kirkuvan Technicolor-transsin ja riisuu räiskyvän happotripin vieroituksen varjojen savuisiin pastellisävyihin. Luut lohkeilevat ja virtsasuihkut virtaavat, kun nuoret naiset paiskovat vartalot vääntelehtien raajojaan pitkin tanssilattiaa, yhtä aikaa hirmuisen sekä seksikkään ekstaasin pyörteissä.

Jos Argenton ei niin vakavasti otettava mestariteos italialaisesta hysteriasta tihkui jokaisella punasolullaan Mark Rothkon maalausten tiivistetyn raakaa tunnetta, Guadagninon kunniakas cover-versio kuuluu pikemminkin kineettisten monumentaalipatsaiden perheeseen, useampaan ulottuvuuteen kuin pitäisi.

Minne tahansa Suspirian kissan kehdossa katsoo, näkee kaksoisolentoja, monistavia peilejä ja art deco-detaljeihin valettuja voluuttivaginoita. Kun Susien edeltäjä Patricia hakeutuu heti alkuun surevan Klempererin vastaanotolle vaikeroiden, että joku haluaa hänen sisäänsä, kamera kiertää huonetta laidasta laitaan tarkentaen valvoviin ikoneihin – efemerideistä valokuviin – joilta kerälle käpertyvä tyttö tahtoo kätkeytyä. Jakolinja yksityisen ja julkisen välillä kaikuu kaikkialla muurin kupeessa. Mahtava metafora elämän dualistiselle luonteelle.

Temaattis-tunnelmallisesti Suspirialla on paljon yhteistä paitsi Michael Winnerin pimeyttä syleilevän Vartijan (1977), yllättäen myös Call Me by Your Namen (2017) kulttuurikodin auringon täplittämän kesäidyllin hekumallisten persikoiden kanssa. Ensimmäinen pohtii portinvartijuuteen ja avainten valtaan liittyviä vastuita tilanteessa, jossa domestinen autuus pervertoituu sitä mukaa, mitä syvemmälle nuoret naiset ajautuvat lämmön ja ystävyyden illuusiossaan. Jälkimmäisessä nuori päätyy kokeneemman aikuisen vaikutuskenttään kiellettyjen tunteiden kaartelevissa kosiomenoissa.

David Kajganichin ”akateeminen” käsikirjoitus salailee, mutta vailla kummempia salaisuuksia. Klemperer merkitsee kirjaimellisesti koti(maan)korjaajaa, siinä missä Madame Blancin provokatiivinen Volk-performanssi kantaa nimessään vahvan nationalisista latausta. Henkilönä, joka kadotti vaimonsa vuoden 1943 natsi-invaasiossa; joka tekee säännöllisiä pyhiinvaelluksia syrjäiselle mökille Itä-Berliinissä; joka haluaisi sekä unohtaa että pysyä menneessä, Klemperer heijastaa Saksan turmeltunutta selkärankaa.

Kuuden näytöksen hiljaa kiehuva noidankattila kerryttää kierroksia kohti viimeisen vartin selittämättömän sekavaa verikylpyä Auditionin (1999) ja Marttyyrien (2008) avittaman ajatuksellisen kidutuskauhun keinoin. Totuus tietää kuolemanvaaraa. Koreografia kulkee täyden ympyrän valtaa manaavasta taidemuodosta aseeksi.

Levottomien jalkojen sukupuolipoliittisena, syyllisyyden ja häpeän ylivoimaista taakkaa valaisevana 152-minuuttisena unikauhukohtauksena Suspiria ei varmasti voitele herkkävatsaisten, persoonattomien popcorninpurijoiden aivonystyröitä. Miestohtorin nostaminen yliluonnollisten tapahtumien todistajista sympaattisimmaksi ohi Olgan, Saran sekä Susien – suorastaan päähenkilöksi – kalvaa myös feminististä sanomaa itsenäistymisestä ja naiseuden reinkarnaatiosta. Mutta remake-tehtailun lamaannuttamia todellisia leffafriikkejä Guadagninon rakkaudentunnustus toivottavasti sytyttää ja herättelee epäuskostaan.

Teksti: 2018 Samu Oksanen

Seuraa meitä

PINNALLA

The Suicide Squad: Suicide Mission

| 06.08.

DC-roistojen likainen tusina levittää verta ja suolenpätkiä räävittömän tautisessa sarjakuvafilmatisoinnissa.

Lue lisää »

Barking Dogs Never Bite

| 11.07.

Miksi julmuus eläimiä kohtaan provosoi, mutta ihmisten kaltoinkohtelu ei hetkauta, kysyy Bong Joon-hon sysimusta esikoiskomedia.

Lue lisää »

Hiljainen paikka Osa 2

| 11.06.

Hiljaisuus on yhä kultaa teattereihin tarkoitetun kauhuhitin jatko-osassa, josta sopii pitää ääntä.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Free Guy

| 10.08.

Kesän todellisessa yllättäjässä pelimies kyllästyy vähäpätöiseen sivurooliin.

Lue lisää »

The Suicide Squad: Suicide Mission

| 06.08.

DC-roistojen likainen tusina levittää verta ja suolenpätkiä räävittömän tautisessa sarjakuvafilmatisoinnissa.

Lue lisää »

The Ice Road

| 26.08.

Vaikka jää pettää rekkakuski-Neesonin rutiininomaisen toimintatrillerin alta, vihainen harmaakarhu ei osoita hiipumisen merkkejä.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Luetuimmat – 12KK

Caleb Landry Jones ja Henry Hughes

The Outpost Lue arvio »

Gerard Butler

Greenland Lue arvio »

Russell Crowe

Rattiraivo Lue arvio »

Gugu Mbatha-Raw ja Gemma Arterton

Kesämaa Lue arvio »

Devin France

Wendy Lue arvio »

Inja Zalta, Emilia Ares ja Ronen Rubinstein

Follow Me Lue arvio »

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin

After We Collided Lue arvio »

Ellen Hollman

Army of One Lue arvio »

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2021
ISSN 1798-7202